Seksuaalisuuden turvataitoa

Kehitysvammainen ihminen tarvitsee elämäntilanteeseensa sopivaa turvataitokasvatusta seksuaalineuvonnan ja -ohjauksen lisäksi.

Turvataitokasvatusta kehitysvammaisille

Kehitysvammainen ihminen tarvitsee elämäntilanteeseensa sopivaa turvataitokasvatusta seksuaalineuvonnan ja -ohjauksen lisäksi. Esimerkiksi itsesuojelu- ja puolustuskoulutus voisi auttaa kehitysvammaista ihmistä löytämään omia psyykkisiä ja fyysisiä voimavaroja sekä korostaa hänen omaa tahtoaan.

Teksti on lyhennetty Pia Henttosen Seksologian erikoistumisopintoihin liittyvästä esseestä vuodelta 2004. Materiaalia saa lainata lähteen mainiten. Toimittanut Pia Kirkkomäki

Kehitysvammainen ihminen tottuu olemaan erityisen tuen ja avun tarpeessa. Jo pienestä saakka hänen roolinsa on olla ”kohde” ja luokituksensa ”riippuvainen toisista”. Itsepuolustuskoulutuksessa opittaisiin, miten välttää ongelmatilanteita ja miten toimia uhkaavissa tilanteissa.

Jos henkilö kokee, ettei hänen kehoaan ja omaa minäänsä ei kunnioiteta, ei hänelle synny käsitystä omasta itsestä erillisenä, oman tahdon ja rajat omaavana olentona. Silloin on vaikeaa käsittää oman kehon määräysvallan kuuluvan vain itselle. Vastarintaan on vaikea nousta, jos ei tiedä sen olevan mahdollista.

Kehitysvamma vaikuttaa oppimiseen, ymmärryskykyyn ja luonteeseen. Se hidastaa tiedon käsittelyä ja rajoittaa aivojen kykyä vastaanottaa informaatiota. Vamma lisää riippuvuutta toisten ihmisten tuesta, avusta ja toiminnasta. Monilla kehitysvammaisilla on rajoitetut sosiaaliset verkostot. Lievästikin kehitysvammainen saattaa tarvita pitkään omaisten tukea esimerkiksi päästäkseen kavereidensa luo.

Kehitysvammaiselle suunnattuja harrastuspiirejä on vähän ja niidenkin teemat ovat kasvattajien valitsemia. Lievästi kehitysvammaiset kuuluisivat yhdessä ikäistensä nuorten joukkoon koulutetun tukihenkilön kanssa esimerkiksi pelaamaan biljardia tai räppäämään. Kaikki eivät halua ohjaajien kanssa turvallisiin kehitysvammaisten kerhoihin triangelia kilkuttamaan.

Progressive-lehdessä (1995, marraskuu, sivut 25-27) Kathi Wolfe kirjoittaa vammaisiin ihmisiin kohdistuvista ”viharikoksista”. Vammaiset ihmiset ovat yhteiskunnassa helposti täysin tuntemattomien ihmisten pilkan, arvosteluiden, uhkailuiden sekä myös seksuaalisen väkivallan kohteita. Vammainen ihminen on helppo nähdä syylliseksi yhteiskunnan epäkohtiin ja toisaalta häntä on helppo esineellistää. Häneen purkaa selvittämätöntä vihaa, seksuaalista ahdistusta ja syytöksiä.

 

Oikeanlaista vuorovaikutusta

Keskiasteisesti ja lievästi kehitysvammaisilla henkilöillä oman tahdon ja rajojen puuttuminen liittyy heikkoon itsearvostukseen ja itsetuntoon. Itsetunto ja –arvostus rakentuvat vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Millaisessa vuorovaikutussuhteessa kehitysvammainen on ympäristönsä kanssa?

Usein kehitysvammaisesta ihmisestä rekisteröidään hänen erilaisuutensa, vamma. Sen jälkeen hän tipahtaakin havainnoitsijan silmissä viallisten luokkaan. Usealle kehitysvammaiselle ihmiselle ei ole syntynyt käsitystä itsestä riittävän hyvänä ja arvokkaana ihmisenä.

Löytääkseen itselleen erityisarvon kehitysvammainen pyrkii olemaan samanlainen kuin kaikki muut. Hän tietää, mitkä ovat yhteiskunnan arvot. Lievästi kehitysvammainen nainen alistuu elämään parisuhteessa miehen kanssa, joka käyttää kaikkea mahdollista väkivaltaa. Parisuhde on kuitenkin arvokas ja kehitysvammainen sen kautta edes jotain, jonkun kumppani, kihlattu.

 

Diagnoositieto ei määritä kaikkea

Hannu Vesterisen artikkelissa ”Kehitysvammaisten psyykkiset ongelmat avoterveydenhuollossa” (1997) on listattu kehitysvammaisen ihmisen psyykkisen kehityksen erityisiä haasteita. Vesterinen kysyy kehitysvammaisten itsearvostukseen perään. Mitä seuraa siitä, että kehitysvammaisen henkilön identiteetin perustan muodostaa negatiivisesti luokitteleva ja vaikeasti ymmärrettävä diagnoositieto? Entä se, että kehitysvammainen lapsi alkaa kehittyä perheessä, jossa vanhemmat ja lähipiiri ovat pettyneitä, hämillään ja masentuneita lapsen vammaisuudesta?

Syntynyt lapsi on luultavasti ollut toivottu. Mutta vamma, varsinkin kehitysvamma, voi aluksi tuntua leimaavan lapsen olemassaolon ja itsenkin vanhempana. Perheet toipuvat alkukriisistään vaihtelevasti. Osa perheistä saa tarvitsemaansa tukea ja apua, osa ei osaa tai ei halua hakea sitä.

Monesti tarpeellista tukea ei ole saatavilla. Millainen kasvatushalu ja usko lapsen kehitykseen voi vanhemmille syntynä, jos lääkäri toteaa heille (kuten yhdelle kollegalleni), että kehitysvammaiset lapset ovat ”luojan tekemiä painovirheitä”? Miten kehitysvammainen voi kasvaa ulos ”painovirheen” roolistaan, kun se liitetään vamman kautta häneen jo ennen syntymää?

Miten alhainen itsearvostus vaikuttaa lievästi kehitysvammaisen ihmisen seksuaaliseen käyttäytymiseen? Kun kokee olevansa kelpaamaton, on ihan sama, mitä itselle tapahtuu.

Lapsi ei elä vanhempia varten

Vesterinen nostaa esille myös itsenäistymisvaiheen. Kehitysvammaisella ihmisellä on vammasta johtuen suurempi avun ja tuen tarve, joten itsenäistyminen asettaa haasteen sekä vammaiselle ihmiselle että hänen läheisilleen. Kehittyvä kehitysvammainen lapsi ja nuori on ”silmän ilo” kasvattajilleen. Positiivisella kasvulla ja kehityksellään hän osoittaa kasvattajille oman arvonsa ja myös kasvattajien arvon. Positiivista kasvua on monen kasvattajan mielestä itsestä huolehtiminen, koulun käyntiin liittyvät taidot mutta myös sävyisyys, sopeutuminen, mukautuminen = ”aikuisten” miellyttäminen.

Itsenäistymisvaiheessa kehitysvammaisen ihmisen on muiden ihmisten tavoin koeteltava rajojaan. Lievästi kehitysvammainen alkaa tahtoa asioita, joita on hänen ns. terveillä tovereillaan. Hän ilmestyy koulusta fritsu kaulassaan. Hän tahtoo kavereiden kanssa kaupungille. Hän haluaa erottua ”vammasista” eli vaikeammin kehitysvammaisista ikätovereistaan.
Keskiasteisesti kehitysvammaiset taas osoittavat omaa tahtoaan omilla keinoillaan. Ovia paiskitaan. Tarve omaan tilaan lisääntyy. Murkkuikäinen poika ei enää suostu siihen, että äiti pesee hänet, vaan haluaa hoitaa pesuhommat itse.

Kasvattajat saattavat kokea ”rajun” kasvun vastustukseksi ja uhaksi, vaikka heidän pitäisi onnitella itseään hyvin tehdystä työstä. He tulkitsevat nuoren rajojen etsinnän pahimmillaan osoitukseksi omasta huonosta kasvatustaidostaan tai lapsen vamman vaikeudesta.

Toiseksi fritsu kaulassa muistuttaa ikävästi siitä, että oma lapsi on vammastaan huolimatta seksuaalinen olento, joka pyrähtää omille siivilleen ja ehkä oman pesän tekoon. Ja pesän teko saattaa epäonnistua… Vaikeammin kehitysvammaista poikaansa pesuista ja pisuista saakka hellinyt ja hoivannut äiti saattaa pelätä menettävänsä elämäntehtävänsä lapsen itsenäistymisen ja vastuunoton myötä.

Irrottautuminen ja uhmaaminen on tärkeää varsinkin silloin, kun on ollut kovasti avun ja tuen tarpeessa. Muuten aikuiseksi kehittyvä lapsi ei koskaan löydä itseään oman yksilöllisenä minänään, heikkouksineen ja vahvuuksineen. Kasvattajien ei tarvitse suostua kaikkiin nuoren päähänpistoihin. Vanhempien tehtävä on asettaa järkevät rajat ja pitää niistä tarvittaessa kiinni. Tarvittaessa on huomioitava myös aikuistuvan nuoren kehittyvät kyvyt ja tarpeet, annettava ”vähän löysiä”. Suomeksi sanottuna suostua vammaisen nuoren kanssa siihen, mihin terveenkin kanssa. Pitäisi esimerkiksi pystyä odottamaan kello yksi yöllä kotona, sydän syrjällään, 16-vuotiasta nuorta humputtelureissulta. Ja pitää aamulla saarna sekä määrätä sanktiot epäluotettavuudesta.

Lapsen kasvanut itsemääräämisen tahto tai vammaisen nuoren aikuisen muutto pois lapsuudenkodista saattavat tuoda esille kiintymyssuhteen ongelmat. Liiallinen holhoaminen tai tahdon ja itsenäistymispyrkimysten mitätöinti estää kehitysvammaista ihmistä käsittämästä omaa vastuuta itsestään. Ilman vastuu-tietoutta ei ole mahdollista oppia pitämään huolta omista psyykkisistä ja fyysistä rajoistaan.

 

Oman kehon kuuluttava itselle

Kehitysvammaisen henkilön lapsuus sisältää kuntoutusta, tutkimuksia, määrityksiä, hoitoja, leikkauksia yms. Niiden avulla taataan kehitysvammaiselle ihmiselle mahdollisimman hyvä elämä. Päämäärä on siis hyvä ja tärkeä. Pahimmillaan lapsi voi kuitenkin kokea nämä kuntouttavat ja parantavat toimet rajaloukkauksina.

Kysytäänkö lapsen lupaa, kun kehoon kosketaan joskus jopa kipua tuottaen? Selitetäänkö edes, mitä tapahtuu ja miksi? Huomioidaanko lapsi isompana omana itsenään hoitotilanteissa, neuvotteluissa ja palavereissa? Puhutaanko edes vähän suoraan hänelle?

Jotkut fyysisesti vammaiset naiset ovat kertoneet, että oltuaan alttiina niin monenlaisille kosketuksille hoidon ja kuntoutuksen merkeissä, he eivät ole esimerkiksi osanneet kieltäytyä seksistä. Joku on jopa tajunnut vasta vuosia jälkikäteen, että on eräässä hoitotilanteessa tullut raiskatuksi. Samanlaisia kokemuksia on kehitysvammaisilla henkilöillä. Vaikka ei välttämättä ole ollut hoitotoimien kohteena, on ollut toisten päätösvallan kohteena.

Kehitysvammaiset ihmiset unelmoivat tulevaisuudesta, opinnoista, omasta kodista, parisuhteesta, lapsista ja itse valitusta ammatista. Karu arki on kuitenkin se, että lievästikin kehitysvammaisille yritetään aina vain löytää joku ”paikka”. Heillä on kahden lapsen ”paikka” päiväkodissa, ”paikka” peruskoulussa mukautetussa opetuksessa, ”paikka” kehitysvammaisten kerhossa, ”paikka” erityisammattikoulussa, jonka linjan valintaan he voivat käytännössä hyvin vähän vaikuttaa. Vielä julmempi todellisuus valkenee, kun koulun jälkeen vapautuu ”paikka” toimintakeskuksessa, jossa ei ole opittua ammattia vastaavaa työtä. Sitten seuraa ”paikka” asuntolassa…

Niin paljon valitaan kehitysvammaisen ihmisen puolesta, ilman että heillä on mitään mahdollisuutta päättää omasta elämästään. Kehitysvammainen henkilö ei edes voi valita ihmisiä, joiden kanssa asuu, ei välttämättä edes huoneensa sisustusta. Miten näin etäällä omasta elämästään oleva ihminen tietää, miten seksuaalisen hyväksikäytön tai häirinnän tunnistaa ja miten sen voi saada loppumaan?

”Aina kiltit keharit” jäävät helposti uhreiksi. Tietämättömyys ja avuttomuus syventää uhrin roolia. Tietoiset, itseään arvostavat vammaiset ihmiset eivät niin helposti jää uhreiksi. He eivät aina välty väkivallalta mutta osaavat toimia, selviytyä eteenpäin, vaatia tukea.

Tietoiset ”keharit” tietävät, mistä itse alkavat ja mihin loppuvat. He tietävät, että heille kuuluu oma ilmatila. Sinne ei kukaan saa tulla kuin halaamaan. Ja silloinkin vain, kun he itse suostuvat.

Lähteet:
Karanka, I. (2001). Seksuaalikasvatuksesta. Osa 2. Teoksessa Ilmonen, T.& Karanka, I. Iloinen soturi ja suloinen kuningatar. Kehitysvammaliitto ry.

Vesterinen, H. Kehitysvammaisten psyykkiset ongelmat avoterveydenhuollossa. Internet-lähde.

Wolfe, K. 1995. Bashing the Disabled. The new hate crime. The Progressive. November, 22-27.