Milloin kehitysvammainen lapsi voi saada henkilökohtaista apua?

Vammainen lapsi voi lähtökohtaisesti saada henkilökohtaista apua, kun hän voi itse ainakin osittain vaikuttaa ja tehdä päätöksiä omasta toiminnastaan, eikä hän ole vanhempiensa välittömän ja jatkuvan valvonnan ja hoivan tarpeessa.

Teksti on alun perin julkaistu Tukiviestissä 4/2016 ja päivitetty kauttaaltaan 6/2025.

Vammaispalvelulain soveltamisalaan kuuluvalla henkilöllä, eli henkilöllä, joka tarvitsee vamman tai sairauden aiheuttaman pitkäaikaisen fyysisen, kognitiivisen, psyykkisen, sosiaalisen tai aisteihin liittyvän toimintarajoitteen johdosta välttämättä apua tai tukea tavanomaisessa elämässä, on oikeus saada henkilökohtaista apua, jos hän tarvitsee toisen henkilön apua 1) päivittäisissä toimissa, 2) työssä tai opiskelussa; tai 3) vuorovaikutuksessa, vapaa-ajan toiminnassa tai yhteiskunnallisessa osallistumisessa, eivätkä muussa laissa tarkoitetut palvelut ole hänen yksilöllisen palvelutarpeensa ja etunsa kannalta sopivia ja riittäviä vastaamaan avustamisen tarpeeseen (VPL 2 ja 9 §:t). Lain mukaiset henkilökohtaisen avun myöntämisedellytykset täyttävällä henkilöllä on vahva subjektiivinen, eli hyvinvointialueen tarkoitukseen varaamista määrärahoista riippumaton oikeus saada tarvitsemansa apu.

Uudessa vammaispalvelulaissa (675/2023) henkilökohtaiselle avulle ei ole säädetty minkäänlaista ikärajaa, joten myös vammaisten lasten tulee saada ko. palvelua yhdenvertaisesti, jos sen myöntämisedellytykset täyttyvät. Lasten kohdalla henkilökohtaisen avun saamisen esteeksi voi muodostua niin kutsuttu voimavaraedellytys. Henkilökohtaisen avun myöntämisen edellytyksenä on, että vammainen henkilö kykenee itsenäisesti tai tuettuna muodostamaan ja ilmaisemaan tahtonsa avun sisällöstä (VPL 9.3 §). Kääntäen tämä tarkoittaa, että jos henkilö ei millään tavalla tuettunakaan kykene etukäteen ilmaisemaan tahtoaan siitä, mitä haluaisi avustettuna tehdä, henkilökohtaista apua ei myönnetä. On kuitenkin huomattava, että kynnys voimavaraedellytyksen täyttymiseksi on tarkoitettu matalaksi: riittää, että henkilö jollain tavalla, esim. puheella, ääntelyllä, ilmeillä tai eleillä, tarvittaessa toisen ihmisen tukemana, kykenee ilmaisemaan, mitä hän haluaisi avustajan kanssa tehdä. Tahdon ilmaiseminen joillain edellä mainituilla tavoilla on yhtä lailla mahdollista myös vammaisille lapsille.

Kaikki lapset tarvitsevat iästään ja kehitysvaiheestaan riippuvan määrän hoitoa, hoivaa ja valvontaa. Kumotun ns. vanhan vammaispalvelulain (380/1987) esitöissä todettiin, että henkilökohtainen apu ei voi olla pääasiassa hoitoa, hoivaa ja valvontaa, ja uuden vammaispalvelulain esitöistä on luettavissa, että palvelua ei ole jatkossakaan tarkoitus järjestää pääasiassa tällaisiin tarkoituksiin (HE 191/2022 vp, s. 187-188). Perusteluissa kuitenkin todetaan, että henkilökohtaista apua on mahdollista saada myöntämisedellytysten täyttyessä myös silloin, kun sitä tarvitaan valvontaa varten erilaisissa tilanteissa (HE 191/2022 vp, s. 187). Henkilökohtaisen avun palveluun saa siis jatkossakin sisältyä valvonnan elementtejä, kun palvelun tarkoitus, eli vammaisen henkilön omien valintojen toteuttaminen (VPL 9.2 §) kuitenkin toteutuu.

Vammainen lapsi voi siis lähtökohtaisesti saada henkilökohtaista apua, kun hän voi itse ainakin osittain vaikuttaa ja tehdä päätöksiä omasta toiminnastaan, eikä hän ole vanhempiensa välittömän ja jatkuvan valvonnan ja hoivan tarpeessa. Arvioitaessa sitä, milloin kyseessä on vanhemmuuteen normaalisti kuuluva hoito, hoiva ja valvonta, lähtökohtana tulee pitää normaalisuusperiaatetta: apuun on oikeus, kun lapsi ei vammansa vuoksi kykene ilman toisen henkilön apua tekemään asioita, joita hänen vammattomat ikätoverinsa normaalisti jo tekevät itsenäisesti.

Esimerkiksi monissa harrastusryhmissä vanhemmat eivät käy lastensa mukana enää viimeistään esikouluiästä alkaen, eivätkä myöskään vaikkapa lasten kavereiden syntymäpäivillä. Sen sijaan esimerkiksi läksyjen teossa autetaan vammasta riippumatta usein vielä isompaakin koululaista, jolloin lapsen vamma ei aseta häntä eri asemaan muiden saman ikäisten kanssa, jos hän ei saa tällaiseen toimintaa henkilökohtaista avustajaa.

Kun lapselle haetaan henkilökohtaista apua, avun saamisedellytykset tulee kategoristen ikärajojen sijaan ratkaista aina yksilöllisesti lapsen vammasta johtuvan avuntarpeen perusteella. Ratkaisut on aina tehtävä asiakkaan ja erityisesti lapsen etu ensisijaisesti huomioiden. Myös alle kouluikäisillä lapsilla voi siis tilanteesta riippuen olla oikeus saada henkilökohtainen avustaja. Henkilökohtainen apu voi olla pienellekin vammaiselle lapselle erittäin tärkeä palvelu, joka auttaa toteuttamaan lapsuuden tärkeää kasvutehtävää eli vähittäistä irrottautumista ja itsenäistymistä vanhemmista ja oman persoonan kasvua ja kehittymistä.

Lapsille, eli alle 18-vuotiaille henkilöille henkilökohtaista apua myönnetään useimmiten vapaa-ajan toimiin. Vapaa-ajan toimiin apua myönnetään lain mukaan lähtökohtaisesti 30 tuntia kuukaudessa, ellei vähempi tuntimäärä riitä vastaamaan henkilön avuntarpeisiin. Avustaja voidaan tarvittaessa myöntää myös esimerkiksi toisen asteen opintoihin, tai sitä voidaan käyttää yhtenä palveluna järjestettäessä lapselle asumisen tukea kotiin. Perusopetuksessa ja varhaiskasvatuksessa avustamisesta huolehtivat sen sijaan koulun ja päiväkodin avustajat.

Mikäli vammainen lapsi ei täytä henkilökohtaisen avun voimavararajausta hänellä tulisi olla oikeus vammaispalvelulain mukaiseen erityiseen osallisuuden tukeen (VPL 12-13 §). Sekä henkilökohtaisen avun että erityisen osallisuuden tuen myöntämisedellytyksenä on, ettei ensisijaisen lainsäädännön mukaisilla palveluilla voida vastata palvelutarpeeseen asiakkaan edun kannalta riittävästi ja sopivasti. Sosiaalihuoltolaki ei turvaa vammaispalvelulakia vastaavasti oikeutta asiakkaan osallisuutta ja itsemääräämisoikeutta nimenomaisesti tukeviin avustajapalveluihin. Näin ollen esimerkiksi kehitysvammaisten ja vastaavaa tukea tarvitsevien lasten vapaa-ajan avustamistarpeisiin tulisi lähtökohtaisesti vastata vammaispalveluilla.

Lisätietoa