Juristi vastaa: Onko henkilökohtaisen avun voimavararajaus YK:n vammaissopimuksen vastainen?

Henkilökohtaisen voimavararajauksen muotoilu on lieventynyt uudessa vammaispalvelulaissa. YK:n vammaissopimus edellyttää, että tarve päätöksenteon tuelle ei estä henkilökohtaisen avun saamista ja että muita vastaavia palveluita järjestetään niille henkilöille, jotka eivät täytä voimavararajausta.

Teksti on julkaistu alun perin Tukiviestissä 2/2022 ja päivitetty kauttaaltaan 6/2025.

Vammaispalvelulaissa (675/2023) henkilökohtaisen avun saamisen edellytyksenä on, että vammainen henkilö kykenee itsenäisesti tai tuettuna muodostamaan ja ilmaisemaan tahtonsa avun sisällöstä. Muotoilu on lieventynyt aiempaan sääntelyyn verrattuna. Kumotussa vanhassa vammaispalvelulaissa (380/1987, 8 c § 2 mom.) edellytyksenä oli, että ”vaikeavammaisella henkilöllä on voimavaroja määritellä avun sisältö ja toteutustapa.”

Henkilökohtaisen avun voimavarakynnys on aiemman vammaispalvelulainsäädännön ollessa asetettu erityisesti vapaa-ajan avun osalta melko matalalle korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) oikeuskäytännössä. Uuden vammaispalvelulain esitöissä todetaan, että henkilökohtaisen avun voimavaraedellytys on myös uudessa laissa kirjoitettu aiemmin omaksutun oikeuskäytännön pohjalta (HE 191/2022 vp, s. 132).

KHO:n linjan mukaan henkilöllä, joka pystyy jollain kommunikaatiokeinolla, tarvittaessa tuettuna muodostamaan ja ilmaisemaan tahtonsa henkilökohtaisen avun sisällöstä, on oikeus saada henkilökohtaista apua. Uudessa vammaispalvelulaissa ajatuksena on, että kaikki sellaiset vammaiset henkilöt, jotka pystyvät jollain keinoin muodostamaan ja ilmaisemaan tahtonsa avun sisällöstä, eli siitä, mitä avustajan kanssa haluavat tehdä hyötyvät henkilökohtaisesta avusta (HE 191/2022 vp, s. 132).

Myös YK:n vammaisyleissopimusta (SopS 27/2016) ja sen täytäntöönpanoa valvovan YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien komitean näkemyksiä, kuten Suomea vastaan annettua henkilökohtaisen avun voimavararajausta koskevaa yksilövalitusratkaisua (CRPD/C/26/D/46/2018), tulee noudattaa vammaispalvelulakia sovellettaessa. Vammaisyleissopimuksen 19 b artiklan mukaan vammaisten henkilöiden saatavissa tulee olla valikoima kotiin annettavia palveluja sekä asumis- ja laitospalveluja sekä muita yhteiskunnan tukipalveluja, mukaan lukien henkilökohtainen apu, jota tarvitaan tukemaan elämistä ja osallisuutta yhteisössä ja estämään eristämistä tai erottelua yhteisöstä.

Suomea vastaan antamassaan langettavassa ratkaisussa CRPD-komitea katsoi Suomen valtion loukanneen vammaisyleissopimuksen 19 ja 5 artikloja, kun kehitysvammaiselle valittajalle ei ollut myönnetty henkilökohtaista apua, jotta hän olisi voinut sen avulla asua itsenäisesti. CRPD-komitean mukaan henkilökohtaisen avun voimavaraedellytys on syrjivä ja YK:n vammaissopimuksen vastainen ainakin silloin, mikäli palvelu evätään henkilöltä sen vuoksi, että hän tarvitsee tukea päätöksentekoonsa ja mikäli vammaiselle ihmiselle ei järjestetä vastaavaa hänen tarpeidensa mukaista apua ja tukea jonain muuna palveluna. Vammaiskomitea edellytti vammaispalvelulain muuttamista siten, ettei voimavararajauksen soveltaminen jatkossa syrjisi esimerkiksi kehitysvammaisia ihmisiä, jotka tarvitsevat tukea päätöksentekoonsa, ja siten estäisi näiden henkilöiden mahdollisuuksia elää itsenäisesti.

Uudella vammaispalvelulailla on ainakin osittain pyritty poistamaan nämä CRPD-komiteankin esiin nostamat ongelmat. Henkilökohtaisen avun voimavarasäännös mainitsee ensinnäkin nimenomaisesti sen, että vammainen henkilö voi ilmaista tahtoaan avun sisällöstä tuetusti. Toisekseen lakiin on sisällytetty erityisen osallisuuden tuen palvelu (VPL 675/2023 12 ja 13 §:t). Erityistä osallisuuden tukea on tarkoitus järjestää vapaa-ajan avustamistarpeisiin niille vammaisille henkilöille, jotka eivät saa henkilökohtaista apua sen vuoksi, että he eivät tuettunakaan kykene etukäteen ilmaisemaan sitä, mitä he haluaisivat avustettuina tehdä.

Kaikilla vammaisilla henkilöillä tulisi siis jatkossa olla mahdollisuus saada toisen ihmisen apua vapaa-ajan toimintoihin joko henkilökohtaisen avun tai erityisen osallisuuden tuen muodossa, mitä voidaan pitää YK:n vammaisyleissopimuksen sekä edellä mainitun yksilövalitusratkaisun mukaisena. On kuitenkin huomattava, että toisin kuin henkilökohtaista apua, erityistä osallisuuden tukea ei järjestetä päivittäisiin toimiin eikä työhön tai opiskeluun. Henkilökohtaisen avun voimavararajaus voi siten – ainakin liian tiukasti tulkittuna – johtaa yhä siihen, että esimerkiksi kehitysvammaiset henkilöt jäävät edelleen ilman henkilökohtaista apua tai vastaavaa palvelua päivittäisissä toimissaan taikka työssä tai opiskelussa, jos heidän ei katsota täyttävän sinänsä varsin matalaa voimavararajausta.

Historiallisesti henkilökohtaisen avun voimavararajausta on sovellettu palvelupäätöksiä tekevien hyvinvointialueiden ja aiemmin kuntien tasolla tiukemmin kuin laki ja KHO:n oikeuskäytäntö ovat edellyttäneet. Tämä on jättänyt monia kehitysvammaisia ja autismikirjon ihmisiä sekä tyypillisesti myös vammaisia lapsia henkilökohtaisen avun ulkopuolelle, vaikka henkilökohtainen apu on ollut käytännössä näille asiakasryhmille erityisen tärkeä ja toimiva omaa osallisuutta ja itsemääräämisoikeutta toteuttava palvelu, kun sitä on onnistunut saamaan. Siksi kehitysvamma- ja autismijärjestöt ovat vammaispalvelulainsäädännön uudistuksen eri vaiheessa kannattaneet voimavararajauksen poistamista laista kokonaan. Tälle ei ole kuitenkaan ollut poliittista kannatusta.

Aiemmat haasteet huomioon ottaen on yhtä kaikki tärkeää, että uuden vammaispalvelulain henkilökohtaisen avun sekä erityisen osallisuuden tuen sääntelyn käytännön toteutumista seurataan muun muassa sen osalta, että jokainen vapaa-ajan apua tarvitseva vammainen henkilö tosiasiassa saa tällaisen palvelun käyttöönsä, ja näitä palveluita toteutetaan yhdenvertaiselta pohjalta ottaen huomioon kuitenkin, että erityisen osallisuuden tuen minimituntisääntely tulee voimaan asteittain: väh. 10 h/kk vuoden 2025 alusta lukien, väh. 20 h/kk vuoden 2026 alusta lukien ja väh. 30 h/kk vuoden 2027 alusta lukien. Lain toimeenpanon seurannassa ja valvonnassa tulee varmistaa myös se, että ne henkilöt, jotka eivät saa henkilökohtaista apua, saavat kuitenkin päivittäisiin toimiin, eli käytännössä asumiseen ja siihen liittyviin toimiin sekä työhön ja opiskeluun yksilöllisen tarpeen mukaiset muut vastaavat palvelut.

Lisätietoa: