Kuka voi saada henkilökohtaista apua?

Kehitysvammaisella henkilöllä on oikeus saada henkilökohtaista apua, kun hän täyttää laissa mainitut avun myöntämisedellytykset.

Kaikkia henkilökohtaisen avun myöntämiskriteereitä arvioitaessa pitää ottaa huomioon asiakkaan etu, ja kriteereitä tulee tulkita epäselvässä tapauksessa vammaisen henkilön edun mukaisesti. Tämä perustuu sosiaalihuollon asiakaslakiin. Sen lisäksi lainsäädäntöä tulee aina tulkita perusoikeusmyönteisellä tavalla siten, että tulkinnat toteuttavat perusoikeuksia parhaalla mahdollisella tavalla.

Kehitysvammaisen henkilön avun tarve johtuu yleisimmin siitä, että hän ei kykene ymmärtämään, muistamaan tai hahmottamaan asioita taikka siirtämään oppimiaan asioita asiayhteydestä toiseen. Etukäteen saattaa olla vaikeaa määritellä tällaista avun tarvetta tai arvioida tarvittavan avun tuntimäärää. Siksi apua tulee tarjota joustavasti. Tyypillistä on myös, että avun tarve on alkuun suurempi ja vähenee vähitellen, kun henkilö oppii avustajan kanssa tekemään asioita.

Henkilökohtaista apua on myönnettävä, jos

  • Henkilö on vaikeavammainen,
  • Henkilön riittävä huolenpito voidaan turvata avohuollon palveluin ja
  • Henkilöllä on voimavaroja määritellä avun sisältö ja toteutustapa.
  • Iäkkään henkilön kohdalla edellytetään myös, että avun tarve ei johdu pääasiassa ikääntymiseen liittyvistä sairauksista ja toimintarajoitteista.
  • Lapsen osalta palvelun saamisen edellytyksenä on lisäksi, että lapsi ei pysty vammansa vuoksi tekemään ilman apua sellaisia asioita, joita hänen ikäisensä lapset yleensä tekevät itse.

Kuka on vaikeavammainen henkilö?

Vaikeavammaisuus arvioidaan vammaispalvelulain mukaisia palveluita haettaessa aina erikseen kunkin palvelun osalta. Henkilökohtaisessa avussa vaikeavammaisuus tarkoittaa seuraavia asioita:

Henkilökohtaisen avun hakija on vaikeavammainen silloin, jos hän tarvitsee välttämättä ja toistuvasti apua niissä asioissa, joihin hän hakee apua. Avun tarpeen arviointiin vaikuttavat esimerkiksi henkilön ikä, elämäntilanne ja toimintaympäristö. Arviota vaikeavammaisuudesta ei tehdä diagnoosin, vaan toimintakyvyn perusteella.

Vamman vaikeus tulee arvioida aina suhteessa toimintakykyyn eri toimintaympäristöissä. Kehitysvammaisen henkilön avun tarve voi vaihdella hyvin paljon riippuen sitä, missä hän milloinkin on. Sellaiset asiat, jotka henkilö pystyy tekemään tutussa toimintaympäristössä, saattavat olla mahdottomia jossakin toisessa ympäristössä.

Äkilliset ja yllättävät tilanteet saattavat lamauttaa kehitysvammaisen henkilön toimintakyvyn täysin. Siksi henkilökohtaista apua tulee myöntää esimerkiksi päivittäisiin toimiin tai asiointiin, vaikka näyttäisi siltä, että henkilö saattaisi suoriutua tilanteesta silloin, kun asiat sujuvat täysin suunnitellun mukaisesti. Heikko kyky siirtää opittuja taitoja tilanteesta toiseen tai reagoida äkillisiin tilanteisiin tulee ottaa huomioon arvioitaessa oikeutta henkilökohtaiseen apuun.

Vamman tai sairauden on oltava pitkäaikainen tai etenevä. Pitkäaikaisuus tarkoittaa sitä, että sairauden tai vamman arvioidaan kestävän vähintään vuoden. Jos sairaus etenee nopeasti tai heti tiedetään, että kyseessä on pitkäaikainen tai pysyvä vamma, henkilökohtaista apua tulee myöntää heti tarpeen ilmetessä.

Avun tarve kasvaa muutostilanteissa

Elämänmuutostilanteissa avun tarve kasvaa usein tilapäisesti. Esimerkiksi silloin, kun henkilö muuttaa asumaan itsenäisesti tai toiselle paikkakunnalle, on opeteltava toimimaan uudessa kodissa ja liikkumaan uudessa ympäristössä. Läheisen ihmisen kuollessa tai parisuhteen kariutuessa yksin jäävä ihminen tarvitsee usein aiempaa enemmän apua ja tukea. Lapsen syntymä merkitsee suurta elämänmuutosta, josta suoriutuminen merkitsee lisäavun tarvetta. Siksi henkilökohtaista apua tulee myöntää joustavasti ottaen huomioon avun tarpeen muutokset.

Välttämätön ja toistuva avun tarve ei tarkoita samaa kuin määrältään runsas tai ympärivuorokautinen avun tarve. Henkilökohtaista apua on oikeus saada myös määrällisesti vähäiseen ja harvemmin toistuvaan avun tarpeeseen, jos asioita ei pysty tekemään ilman toisen ihmisen apua. Edellytyksenä on kuitenkin, että avun tarve jollakin aikavälillä toistuu.

  • Korkein hallinto-oikeus on katsonut muun muassa, että henkilökohtaista apua on myönnettävä kalastusharrastukseen, vaikka henkilö kävi kalastamassa vain muutaman kerran vuodessa (linkki KHO 12.10.2016 T 4293)

Henkilökohtaista apua ei tarvitse myöntää laitoshoidossa olevalle

Kunnalla ei ole erityistä velvollisuutta järjestää henkilökohtaista apua, jos henkilön riittävää huolenpitoa ei voida turvata avohuollon toimenpitein. Tämä tarkoittaa hallituksen esityksen mukaan niitä hyvin vaikea- ja monivammaisia henkilöitä, jotka tarvitsevat jatkuvasti tai pitkäaikaisesti pääasiassa sairaanhoidon osaamista tai muuta erityisosaamista.

Siksi niillä henkilöillä, jotka ovat palvelu- ja hoidontarpeensa kannalta perustellusti laitoshoidossa, ei ole subjektiivista oikeutta saada henkilökohtaista apua. Sosiaali- ja terveysvaliokunta on kuitenkin korostanut mietinnössään, että laitoshoidossa oleville tulee myös turvata mahdollisuus sosiaalisten suhteiden ylläpitoon ja yhteiskunnalliseen osallisuuteen.

Sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietintö StVM 32/2008 vp.

Henkilöllä on voimavaroja määritellä avun sisältö ja toteutustapa

Henkilökohtaisen avun järjestäminen edellyttää, että vammaisella henkilöllä on voimavaroja määritellä avun sisältö ja toteutustapa.

Hallituksen esityksen mukaan, jos avuntarve perustuu pääosin hoitoon, hoivaan ja valvontaan, apuun tulee vastata muulla tavoin kuin henkilökohtaisella avulla.

Vaikka lain sanamuoto tuntuu tiukalta, edellytystä ei ole tarkoitus tulkita tiukasti. Koska henkilökohtaisen avun tarkoituksena on auttaa henkilöä toteuttamaan omia valintojaan, hänen pitää pystyä joillain keinoin ilmaisemaan oma tahtonsa siitä, mitä hän avustajan kanssa haluaa tehdä. Sen sijaan avun sisällön ja toteuttamistavan tarkempaa määrittelyä ei tule edellyttää.

Henkilö voi käyttää tahtonsa ilmaisemiseen tulkkia tai erilaisia apuvälineitä taikka läheiset voivat auttaa tahdon muodostamisessa ja ilmaisemisessa. Tärkeintä on, että henkilö on itse vahvasti osallisena.

Työntekijän osaamattomuus, palvelutarpeen puutteellinen arviointi tai vammaisen henkilön puutteellinen tuki vuorovaikutuksessa ei missään tapauksessa saa johtaa siihen, että henkilö jää ilman henkilökohtaista apua. Riittää, että vammaisella henkilöllä on ympärillään ihmisiä, jotka ymmärtävät hänen tapaansa olla vuorovaikutuksessa. Sosiaalityötekijän ei tarvitse suoraan ymmärtää vammaisen henkilön tapaa kommunikoida.

Voimavaraedellytys KHO:n ratkaisukäytännössä

Korkein hallinto-oikeus on ottanut kantaa voimavaraedellytykseen lukuisissa ratkaisuissaan. Valtaosa niistä on vammaiselle henkilölle myönteisiä. Suurin osa ratkaisuista ottaa kantaa vammaisen henkilö kykyyn ilmaista tahtonsa. Ratkaisuista voidaan tehdä seuraavia johtopäätöksiä, jotka myös Vammaispalvelukäsikirjan lakimiestyöryhmä on hyväksynyt:

  • Korkein hallinto-oikeus on tulkinnut lakia siten, että voimavaraedellytystä ei saa asettaa kovin korkealle.
  • Vaikeakaan älyllinen kehitysvamma ei muodosta estettä henkilökohtaisen avun myöntämiselle.
  • Runsaskaan hoidon, hoivan ja valvonnan tarve jokapäiväisissä asioissa ei merkitse sitä, että henkilöllä ei olisi voimavaroja määritellä avun sisältöä ja toteutustapaa.
  • Jatkuva ohjauksen tai muistuttelun tarve kaikissa päivittäisissä toimissa ei ollut este henkilökohtaisen avun myöntämiselle.
  • Vaikeudet ilmaista itseään eivät ole este henkilökohtaisen avun myöntämiselle. Mikäli henkilö jollain tavoin esimerkiksi avustettuna tai erilaisten kommunikaation apuvälineiden avulla kykenee ilmaisemaan itseään, sen on katsottu riittävän.
  • Vaikka aloitteen tekeminen, vaihtoehtojen antaminen ja toiminnan yläpitäminen on pääasiassa ohjaajan vastuulla ja vammaisen henkilön kommunikaatio on pääasiassa elehdintää, ilmeitä ja toimimista, henkilöllä on katsottu olevan voimavaroja.
  • Runsas muiden palveluiden tarve tai asuminen ympärivuorokautista hoitoa, ohjausta ja valvontaa tarjoavassa asumisyksikössä ei tarkoita voimavarojen puutetta.
  • Haastava käytös ei ole ollut este henkilökohtaisen avun myöntämiselle.

THL:n Vammaispalvelujen käsikirjassa on julkaistu suuri määrä henkilökohtaiseen apuun ja erityisesti voimavaraedellytykseen liittyviä ratkaisuja.

Korkein hallinto-oikeus joutuu turvautumaan ratkaisuissaan ainoastaan kirjalliseen selvitykseen, koska asian osapuolia ei kuulla henkilökohtaisesti oikeudessa. Tämän vuoksi asiantuntijalausunnoilla on suuri merkitys arvioitaessa henkilön voimavaroja, ja lausuntoja kannattaa aina pyytää. Myös kunnan päätöksenteon tueksi silloin, kun esimerkiksi voimavaraedellytyksen arvioiminen on vaikeaa, kannattaa käyttää asiantuntijoiden osaamista.

Asiantuntijalausuntoja voivat antaa esimerkiksi:

  • viittomakielen tai puhevammaisten tulkki
  • lastenhoitaja päiväkodilta tai lastentarhanopettaja
  • luokanopettaja tai erityisopettaja
  • toimintaterapeutti tai fysioterapeutti
  • ryhmäkodin työntekijä tai perhehoitaja
  • työ- tai päiväaikaisen toiminnan ohjaaja taikka työvalmentaja
  • lääkäri

Kaikkein tärkeintä on henkilön oma tai hänen läheistensä näkemys voimavaroista ja kertomus siitä, kuinka ne ilmenevät arjessa.

Ikääntymiseen liittyvät sairaudet ja toimintarajoitteet

Henkilökohtaisen avun myöntämiselle ei ole yläikärajaa. Myös ikääntyneillä vammaisilla henkilöillä tai iäkkäänä vammautuneilla henkilöillä on oikeus saada henkilökohtaista apua.

Henkilökohtaista apua ei kuitenkaan tarvitse myöntää, silloin, kun avun tarve johtuu pääasiassa ikääntymiseen liittyvistä sairauksista.

Lapsen oikeus henkilökohtaiseen apuun

Laissa ei ole alaikärajaa henkilökohtaisen avun saamiselle, vaan oikeus henkilökohtaiseen apuun arvioidaan aina yksilöllisen tarpeen ja tilanteen mukaan. Lapsella on oikeus saada henkilökohtaista apua silloin, kun avuntarve johtuu hänen vammastaan, eikä pelkästään hänen iästään.

Lapsen tulee saada henkilökohtaista apua asioihin, joita hänen ikäisensä lapset yleensä tekevät itsenäisesti. Näitä ovat esimerkiksi sellaiset harrastusryhmät tai ulkoleikit muiden lasten kanssa, joissa muutkaan vanhemmat eivät ole lasten mukana. Sen lisäksi esimerkiksi lasten syntymäpäiväkutsut tai vierailut isovanhempien luona tai kavereilla ovat usein tilanteita, joissa alle kouluikäiset ovat jo ilman vanhempiaan.

Vammaiselle lapselle on annettava yhdenvertainen mahdollisuus itsenäistyä ja kehittyä, kuten ikätoverinsa. Lapsen pitää voida kokeilla ja opetella uusia asioita sekä saada omia voivavaroja vähitellen enemmän ja enemmän käyttöön. Siksi lapsellekin tulee myöntää henkilökohtaista apua.

Lasta koskee sama voimavaraedellytys kuin aikuisiakin, mutta edellytystä tulee arvioida lapsen näkökulmasta. Erityisen tärkeää on ottaa huomioon lapsen etu.

Lasta tulee kuulla ja hänen omaa näkemystään selvittää lapsen iän ja kehitystason edellyttämässä laajuudessa silloin, kun arvioidaan lapsen oikeutta ja tarvetta henkilökohtaiseen apuun.

YK:n vammaissopimus edellyttää, että vammaisilla lapsilla on oikeus vapaasti ilmaista näkemyksensä yhdenvertaisesti muiden lasten kanssa ja että heillä on oikeus saada vammaisuutensa ja ikänsä mukaista apua tämän oikeuden toteuttamiseksi. Aikuisten tehtävänä on löytää sopivia keinoja ja kehittää omia vuorovaikutustaitojaan, jotta tämä voi toteutua. Siksi lastakin koskevaa voimavaraedellytystä tulee tulkita erittäin varovaisesti.

Lisätietoa:

Vammaisen lapsen näkemysten selvittäminen, Opas sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille: http://lskl.e-julkaisu.com/vammaisen-lapsen-nakemysten-selvittaminen/.

Lasten henkilökohtaista apua koskevaa oikeuskäytäntöä

Lapsia ja henkilökohtaista apua koskevaa korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntöä on vähän. Koska kaikki lapset ovat yksilöitä ja heidän elämäntilanteensa yksilöllisiä, tapauksista ei voi vetää kovin pitkälle meneviä, yleistettävissä olevia johtopäätöksiä.

Lapsen tilanteen kuvaus ratkaisussa KHO 12.8.2011/2122 kertoo kuitenkin paljon siitä, minkälaisilla asioilla on merkitystä, kun arvioidaan, onko lapsella voimavaroja. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että lapsella oli oikeus saada henkilökohtaista apua seuraavankaltaisessa tilanteessa:

  • Kyseessä oli 13-vuotias lapsi, jolla on lapsuusiän autismi, dysfasia ja ADHD. Palvelusuunnitelman mukaan lapsi tarvitsee tukea päivittäin kommunikoinnissa, oman toiminnan ohjauksessa, asioiden muistuttamisessa sekä keskittymisessä tekeillä olevaan asiaan. Lapsi tarvitsee toisen henkilön tukea harrastuksissa ja vapaa-ajan toimintoihin osallistumisessa.
  • Tavoitteeksi palvelusuunnitelmassa on asetettu se, että lapsi saisi elää normaalia pojan arkielämää harrastuksineen ja vapaa-ajan ohjelmineen. Toisena tavoitteena on irtaantuminen vanhemmista pikkuhiljaa.
  • Erityisluokanopettajan lausunnon mukaan lapsi osaa ilmaista mielipiteensä ja tahtonsa ohjattuna ja tuetun kommunikaation turvin. Hän haluaa ja kykenee ohjattuna osallistumaan ikäryhmänsä toimintaan välitunneilla, retkillä ja leirikouluissa. Aloitteen tekeminen, vaihtoehtojen antaminen ja toiminnan ylläpitäminen ovat usein ohjaajan vastuulla.
  • Puheterapeutin antamasta lausunnosta ilmenee, että lapsen kommunikaatio on etupäässä toimimista, elehdintää ja ilmeitä, mutta jonkin verran puhetta ja kirjoittamista. Puheella hän ilmaisee lähinnä jokapäiväiseen elämään liittyviä tarpeita, kuten nälkä ja jano, ja vastaa kysymyksiin ei/kyllä melko adekvaatisti. Jos jotain asiaa pitää selvittää tarkemmin, paras tapa on kirjoittaminen käsin, tietokoneella tai kommunikaattorilla. Lapsi kirjoittaa vastauksen kysymykseen tai oman ilmauksensa yleensä 1 – 3 sanalla. Hän voi valita vastauksen valmiiden vaihtoehtojen joukosta. Puheen ymmärtämistä on syytä tukea myös muilla visuaalisilla keinoilla, kuten kalenteria tai kellotaulua käyttämällä.
  • Lapsella on paljon omia kiinnostuksen kohteita ja niihin liittyvää ilmaisun tarvetta. Lapsi on osoittanut, että hän osaa ilmaista omia tarpeitaan ja toiveitaan. Paras keino siinä on tällä hetkellä kirjoittaminen ja muut visuaaliset keinot. Vastavuoroisen kommunikaation onnistuminen on vielä pitkälti lapsen kulloisenkin kommunikaatiokumppanin varassa, mutta hän onnistuu siinä, kunhan keinot ovat oikeat ja aikaa annetaan riittävästi.

Korkein hallinto-oikeus päätyi päinvastaiseen ratkaisuun tapauksessa KHO 23.5.2013/1792. Tapauksessa oli kyse hakuaikaan 3-vuotiaasta lapsesta, joka tarvitsi apua kaikessa liikkumisessa, mutta jonka henkinen kehitys oli normaalia, ja hän osasi ilmaista itseään ongelmitta suullisesti. KHO katsoi muun muassa, että kolmevuotiaat lapset eivät vielä tavanomaisesti käy sellaisissa harrastuksissa, joihin aikuinen ei tule mukaan.

Palvelutarpeen arviointi

Henkilökohtaisen avun tarve, määrä ja henkilölle parhaiten soveltuva järjestämistapa selvitetään palvelutarpeen arvioinnissa ja palvelusuunnittelussa yhteistyössä henkilön itsensä ja tarvittaessa läheisten kanssa.

Oman tahdon selvittämisessä tulee aina tarvittaessa käyttää tulkkia ja erilaisia apuvälineitä sekä tuettua päätöksentekoa.

Hallituksen esityksessä korostetaan palvelusuunnittelun merkitystä. Henkilökohtaisesta avusta päätettäessä on otettava huomioon henkilön oma mielipide ja toivomukset sekä palvelusuunnitelmassa määritelty yksilöllinen avun tarve ja elämäntilanne kokonaisuudessaan.

Lähtökohtana on, että palvelusuunnitelmaan kirjattuja asioita ei saa ilman perusteltua syytä sivuuttaa päätöksenteossa.