Eila, yksi Tukiliiton kantaäideistä

Teksti: Merja Määttänen / Kuva: Laura Vesa

Tein tuon ryijyn, kun odotin Sinikkaa. Siitä on jo 72 vuotta. Terve tyttö, niin sanottiin. 4950 grammaa ja 51 senttiä. En minä olisi muuta osannut ajatella, kun en ollut ikinä nähnyt vastasyntynyttä. Kotona äiti sitten sanoi, että tuossa tytössä on jotain outoa, vie se lääkäriin.

Täällä oli oikein hieno ja hyvä lääkäri. Hän lupasi, että hän hoitaa tämän tytön. Aina, kun jotain tulee, saa soittaa. Ensin todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta ja myöhemmin sitten kehitysvamma.

Neuvolassa sanoivat, että menkää te keittiön rappujen kautta, ettei häiritä terveitä. Minähän siitä sisuunnuin ja menimme aina sieltä, mistä muutkin kulkevat.

Sinikan kävely oli heikkoa ja kuljimme usein niin, että pidimme kainaloista kiinni. Kerran yksi äiti tuli vastaan kahden lapsen kanssa. Sitten he juoksivat meidät uudestaan kiinni ja äiti sanoi lapsille, että katsokaa nyt, kun ette äsken hoksanneet katsoa.

Onneksi Sinikka ei välittänyt siitä, mitä muut sanovat ja ajattelevat. Hän oli niin iloinen ja kiva likka. Isänsä silmäterä. Sinikka kyllä osasi sitä käyttää. Se keksi, että kun isän kanssa puhuu, kaiken saa. Sanoin äijälle, että sinun tarvitsee nyt pelata samaa peliä minun kanssani. Kun likka pyytää jotain, niin sinä kysyt, että mitäs äiti on sanonut. Sen jälkeen siihen tuli tolkku.

Meillä oli kauhean hyvä parisuhde. Valte (Valdemar Vuorenmaa) sanoi, että tämä on meidän lapsi ja itse me sen hoidamme. Emme me koskaan edes miettineet laitokseen laittamista.

Kyllähän niitä juttuja kuuli, äitikerhossakin. Yhden mies sanoi, että jompikumpi lähtee, tuo lapsi tai hän. Lapsi vietiin Yliselle, mutta aika pian kävi huonosti. Isänsä oli hautajaisissa kamalan murheissaan ja minä sain pidellä itseäni.

Meille ei muita lapsia tullut, kun ei me enää uskallettu. Äitikerhossa yhdellä oli kolme, ja onhan se kova kohtalo. Eihän tällaista toivoisi pahimmalle vihamiehellekään.

Mutta en minä olisi sitä likkaa pois antanut.

”Se porukka oli ihan liimattu yhteen”

Äitikerho alkoi Suhosen Lempin tumpuista, ja sitten niitä käsitöitä alkoi tulla. Minulle joku sanoi, että tuolla Käpylässä on firma, joka tekee vaatteita – jos sieltä saisi kankaanpalasia ja niistä tavaraa myyjäisiin. Poljin Käpylään pyörällä ja esitin asiani, minulla oli ihan todistus, että en valehtele. Hän sanoi, että kuulkaa ei tämä lasti mahdu pyörän selkään.

Voi kun me tehtiin ja voi kun meillä oli niin hyviä ihmisiä tekemään: essuja, tyynyliinoja, kaikkea. Ja me tehtiin rahaa! Tuotto meni yhdistykselle ja sitten järjestettiin kerhoja ja leirejä.

Sinikkakin meni Hämeenlinnaan kesäleirille. Minulla oli jotain menoa ja isänsä vei likan keskustorille linja-autolle. Äidit kertoi myöhemmin, että kyllä se Valte monta kertaa kävi Sinikalle puhumassa, että et kai sinä nyt oikeasti mene, jos tulisit kumminkin kotio. Sinikka sanoi, että minä menen. Ja meni toisenakin kesänä. Sanoi ovella, että sinne ei sitten joka päivä soitella.

Käsitöiden lisäksi hankin rahaa lehtiasiamiehenä. Osasin markkinoida. Sanoin kaikille, että raha ei tule minulle, vaan yhdistykselle, ja kaikki tilasivat minulta.

Alkuun kokoonnuimme Tammelan Voiman yläkerrassa. Muistan kerran, kun Valte oli ulkovaatteet päällä vastassa, kun tulin äitikerhosta. Mihin olet menossa, ihmettelin. Sinua hakemaan, se sanoi. Olin jäänyt suustani kiinni, kun siellä sitä juttua riitti.

Jaa että mistä puhuttiin? No ei ainakaan pelkästään lapsista. Meillä oli oikeasti hauskaa. Se porukka oli ihan liimattu yhteen.

Sitten siihen tuli semmoinen juttu, joka kai aina tulee. Me aloimme olla vanhoja ja nuoremmat äidit eivät enää halunneet olla meidän kanssamme. Se kyllä sattui. Miksi täytyy tehdä kaksi sakkia? Sama kohtalo meillä kaikilla on: toisella pahempi, toisella vähän parempi, mutta kumminkin sama.

”Onneksi sain viedä Sinikan itse hautaan”

Olin nuorena töissä suutarina Branderin kenkätehtaalla. Äiti oli Sinikan kanssa, että pääsin töihin. Valte oli Tampellassa autonkuljettajana. Sinikka kävi Kalevassa kehitysvammaisten koulua. Hilkka ”Hiksa” Saarentaus oli hyvä opettaja. Ostin helmitaulunkin, kun huomasin, että likka osaa kyllä, kun vähän neuvoo.

Sinikalle tuli moonikset jo vähän yli kymmenen vanhana. Yritin tyhmän järkeni kanssa neuvoa, että tämä on niin salainen juttu, että vain me kaksi tiedetään. Selitin ja selitin. Sitten mentiin kesäpaikkaamme Längelmäveden rannalle ja siellä se heti kertoi isoisälleen, minun isälleni, että minulta tulee täältä verta. Isä sanoi, että jaa, sinusta on tullutkin sitten iso tyttö. Ja se oli sillä selvä. Minulla oli maailman paras isä.

Sinikka oppi kirjoittamaankin. Isäni kolme siskoa oli lähtenyt Amerikkaan ja meidät kutsuttiin käymään. Sanoin likalle, että siellä sinun täytyy itse kirjoittaa nimesi paperiin, ja niin se oppi. Etunimi oli sen jälkeen oikein joka paikassa.

Sinikka kävi Epilässä päivätoiminnassa ja sai sieltä vähän rahaa. Sanoin, että säästä nyt sinne Amerikkaan. Sillä oli kauhea määrä vitosia pussissa ja minä vaihdoin ne yhteen isoon seteliin. Sinikka huusi isälleen, että äiti otti monta rahaa ja antoi vain yhden.

Oltiin Amerikassa toista kuukautta. Sinikka tiesi, että nyt tapahtuu kaikki, mitä hän toivoo. Hänellä oli kauheasti uusia vaatteitakin, kun ne ostivat kaiken, mitä Sinikan teki mieli.

Kun palattiin kotiin, oli kesälomaa jäljellä ja kaksi viikkoa Epilän työmaan alkuun. Sanoin, että säästä uudet vaatteet sinne, ei niillä mökille mennä. Ja niin siinä kävi, että Sinikka kuoli niin, ettei päässyt ollenkaan koreilemaan vaatteillaan.

Astmakohtaukseen se meni. Olihan niitä ollut, mutta oli se aika laaki.

Likka aina kuuli, kun me puhuimme asioista. Olimme Valten kanssa päättäneet, että meidät sitten aikanaan poltetaan. Kaksi viikkoa ennen kuolemaansa Sinikkakin sanoi, että hänet pitää myös polttaa.

Kun soitin lääkärille Sinikan kuolemasta, hän sanoi, että ”en sano, että otan osaa – sanon, että kaikki on hyvin”.

Jälkeenpäin ajattelen, että onneksi sain itse viedä hänet hautaan. Ei meillä ollut ketään, joka olisi voinut auttaa. Sinikka olisi ollut laitoksessa aina yksin, joulut ja kaikki. Nyt hän sai olla läheisten kanssa koko elämänsä. Me pidimme häntä kuin helmeä yli 40 vuotta.

”Hyväksyminen sattuu jokaista, jos oikein on rehellinen”

Yli 50 vuotta kerittiin olemaan Valten kanssa. Nyt olen ehtinyt olla aika kauan yksin, yli 20 vuotta.

Mahtaako niistä äideistäkään kukaan muu olla elossa.

Olihan se meille kaikille vaikea paikka, kun ei saanut tervettä lasta. Hyväksyminen sattuu jokaista, jos oikein on rehellinen. Minuakin se koulutti. Olin ollut ainoa kakara ja saanut tahtoni läpi kiukuttelemalla. Nyt ei kiukuttelu auttanut. Monta yötä ajattelin, että mitä pahaa olen tehnyt. Lapsi on syytön syntymäänsä, kyllä pitäisi ainakin saada syntyä terveenä.

Enää ei varmaan sanota neuvolassa, että menkää takakautta, että terveet ei näe. Aika on muuttunut paremmaksi. Onko se meidän ansiota? Kai siinä vähän sitäkin on. Oli meitä siinä kymmenkunta kuitenkin.

Seuraan uutisia tarkkaan. Jossain vaiheessa katselin myös Kauniita ja rohkeita, mutta se on sitä, että tämä on tämän ja tuon kanssa ja sitten tuon ja tämän. Ei se vain ole kiinnostavaa. Minulla ei ole ollut Valten jälkeen ketään.

Oli siinä Valtellakin kestämistä, että meillä oli, mitä oli. Mutta kyllä se niin piti likan puolia, ettei paremmin voisi pitää. Jotkut häpesivät lapsiaan, mutta me menimme Sinikan kanssa joka paikkaan, Amerikassakin. Siellä istuttiin rotvallin reunalla ja syötiin jäätelöä. Jukoliuta en ole missään saanut niin hyvää jäätelöä.

Albert Salmi, joka näytteli siellä Amerikassa, on minun serkkuni. Kerran kävin siellä yksinkin, ja Sinikka ja Valte jäivät kotiin. Tein pakastimeen ruuat joka päivälle ja kaikki meni hyvin.

Kyllä tässä ajassa moni asia menee huonoonkin suuntaan. Ihmiset meinaavat, että mitä sen väliä, kunhan minun asiani on hyvin. Ennen vedettiin yhteen hiileen, talkoilla.

Ihmisen pitää hyväksyä kohtalonsa, mutta ottaa työ omiin käsiin. Me otimme.

Rovasti Onni Honkkila kutsui meitä usein pappilaan. Aina meistä pidettiin hyvä huoli, lapsista ja meistä vanhemmista. Siinä se tukiyhdistys syntyi. Liitto syntyi, kun yhdistettiin voimat.

”Joudunkohan minäkin laitokseen, jos tulen vanhaksi”

Korona saisi jo loppua, kun tässä on niin kauhean yksin. Ketään ei saa tavata, eikä ole soittelukavereitakaan, kun kaikki ovat kuolleet. Kyllä meille vanhoille voisi olla joku paikka, jossa saisi kokoontua. Ei me ketään muuta häirittäisi.

Voisin minä vielä hullumpikin olla, kun täällä yksin mökötän. Hoidan itse asiani, paitsi siivooja joskus käy. Joidenkin asioiden kanssa auttaa ihana sukulaispoika, joka vei minut koronapiikillekin.

Olen minä ajatellut, että joudunko minäkin johonkin laitokseen sitten, jos tulen vanhaksi. ”Tippa-Iita” sanoi, että ei minulla ole sellaista pelkoa. Heillä on kuulemma ihmisiä, jotka voivat käydä katsomassa neljäkin kertaa päivässä. Kyllä minulle kerta riittäisi.

Pitkän ikäni salaisuus on varmaan se, että olen kasvanut Pispalassa ja juossut rinteissä lujaa polvet verillä. Olen vanha pesäpallon pelaaja, huono lyömään ja kova juoksemaan. Joskus kävin aamulenkillä metsässä, kun Valte ja Sinikka vielä nukkuivat. Jos nyt menisin metsään, täytyisi laittaa asfaltti, muuten menen nurin.

Keitetääs kahvit ja katetaan nuo paremmat kupit ja lusikat. Sain ne, kun täytin 50 vuotta. Muutettiin tähän Tammelaan niihin aikoihin. Kerrostalo oli ihan uusi. Täältä ylhäältä näkee kauas. Olen monta kertaa katsellut, kun aurinko nousee ja rupeaa punertamaan. Muistot eivät tule kalliiksi.

Tukiyhdistyksen ja Tukiliiton synty

• Tampereen äitikerho aloitti toimintansa vuonna 1956. Kun Tampereen Seudun Vajaamielisten Tuki (nykyinen Tampereen Kehitysvammaisten Tuki) perustettiin tammikuussa 1961, Eila on yksi perustamisasiakirjan kuudesta allekirjoittajasta. Myös hänen miehensä Johannes Valdemar Vuorenmaa oli mukana talkootyössä, etenkin autonkuljettajana, kun myyjäisiin ja tapahtumiin piti kuljettaa tavaraa.
• Vajaamielisten Tukiyhdistysten Liitto (nykyinen Kehitysvammaisten Tukiliitto) perustettiin 60 vuotta sitten huhtikuussa 1961, kun Tampereen, Helsingin, Porin ja Turun tukiyhdistykset yhdistivät voimansa.
• Lue lisää Tukiliiton historiasta: Tukiliitto vuodesta 1961.

Artikkeli on julkaistu myös Tukiviestissä 2 / 2021, jonka teema on ’Äiti’.