Omaa polkua isäksi
Yksin sijaisisänä toimiva Petri Hartikainen haluaa tukea nuoria omanlaiseen elämään. Diagnoosit eivät hänelle määrittele ihmistä.
Vanhemmaksi voi tulla monia reittejä. Siilinjärveläisen Petri Hartikaisen tie isyyteen on ollut täynnä sattumia.
”Itse en alun perin tietoisesti hakeutunut tähän elämäntilanteeseen. Minua kysyttiin ensin kummisedäksi, sitten tukihenkilöksi, viikonloppujen tukiperheeksi ja lopulta kokoaikaiseksi perhehoitajaksi. Joka vaiheessa olen tuuminut, että voinhan ainakin kokeilla.”
Viimeinen, ratkaiseva askel sijaisisäksi tapahtui 16-vuotiaan huostaanotetun nuoren aloitteesta.
”Poika ilmoitti itse, että haluaa tulla asumaan luokseni. Minun ensimmäinen reaktioni oli, että eihän se onnistu. Ajattelin ilman muuta, ettei perheettömän, kolmivuorotyötä tekevä sinkkumiehen ole yksinkertaisesti mahdollista ryhtyä viralliseksi sijaisisäksi.”
Niin vain kaikki kuitenkin järjestyi. Petri Hartikainen jäi pois muista töistä ja on sittemmin toiminut sijaisisänä yhteensä jo viidelle nuorelle. Vanhimmat heistä ovat kukin vuorollaan muuttaneet eteenpäin omilleen. Tällä hetkellä Petrin perheeseen kuuluu sijoitettuna 14-vuotias kehitysvammainen poika.
Aiempaa kokemusta vaikkapa sukulaislasten hoitamisesta Petrillä ei ollut, eikä entinen ammattikaan liittynyt millään tavalla esimerkiksi sosiaalialaan. Hän pitääkin itseään elävänä esimerkkinä siitä, että isyyteen on mahdollista kasvaa myös epätodennäköisistä lähtökohdista.
”Oma elämäntilanne pyörähti kokonaan ympäri sinä hetkenä, kun ensimmäinen nuori muutti pysyvästi luokseni. Minunkin täytyi sopeutua ja opetella uutta, mutta lopulta kaikki meni jopa ihmeen luontevasti.”
Yhdessä neuvotellen
Petrin kaltaisia sinkkumiehiä toimii sijaisvanhempana toistaiseksi erittäin vähän. Toisaalta sijoitettujen lasten ja nuorten perhehoitopaikoista on huutava pula.
Petrin vanhemmuus on saanut myös julkista tunnustusta. Vuonna 2020 hänet valittiin yhdeksi Vuoden isä -palkinnon saajista.
”Huomionosoitus tuntui hyvältä ennen kaikkea siksi, että sen ansiosta voin ehkä antaa yhden esimerkin jollekulle isyyttä toivovalle perheettömälle miehelle. Kyllä moni poikamies kokee, että olisi annettavaa vanhempana.”
Isänä Petri määrittelee haluavansa olla ennen kaikkea tukija ja mahdollistaja. Tiukkojen sääntöjen saneleminen ilman kunnollisia perusteluita ei kuulu hänen kasvatustyyliinsä.
Kotona kaikkea on lupa kyseenalaistaa. Petrin tapana ei ole vaikkapa määrätä nuorelle yksipuolisesti, että tasan yhdeksältä on nukkumaanmenoaika, ja sillä selvä.
”Sen sijaan lähden ehkä yhdessä nuoren kanssa miettimään, paljonko hän oikeasti tarvitsee unta ollakseen pirteä ja mihin aikaan kouluaamuina kannattaa nousta. Yhdessä laskeskelemalla saatamme hyvinkin tulla siihen lopputulokseen, että on tosi hyvä idea mennä arkena suunnilleen yhdeksältä nukkumaan”, Petri kuvailee.
Hän luottaa siihen, että tällä tavoin nuoret oppivat vähitellen ymmärtämään rajojen merkityksen ja tekemään omaa hyvinvointiaan lisääviä valintoja.
”Emme me vanhemmat ole loppuikää vierellä kertomassa, mitä pitää tehdä. Tuntuu hienolta nähdä, miten nuoret ovat askel kerrallaan saaneet elämän rullaamaan: päässeet kiinni opintoihin ja työelämään.”
Kaikkein tärkeintä on kuitenkin Petrin mukaan auttaa sijoitettuja nuoria nauttimaan elämästä. Monella heistä on takanaan hyvinkin rankkoja kokemuksia.
”Minun ajatteluni mukaan elämä saa ja sen pitää olla myös nautinto. Lisäksi jokainen tarvitsee onnistumisen kokemuksia.”
Lapsi muiden tavoin
Kehitysvammaisen pojan sijaisisäksi Petri ryhtyi nelisen vuotta sitten omasta halustaan.
”Olen aktiivisesti mukana Pohjois-Savon perhehoitajien yhdistyksessä. Siellä sain tehtäväksi levittää sanaa, että tälle pojalle haetaan sopivaa perhettä. Kukaan ei ilmoittautunut, ja laitokseen sijoittaminen alkoi jo näyttää todennäköiseltä. Sitten äkkäsin, että minullahan voisi olla tarjottavaa.”
Petri korostaa, että ylipäänsä sijaisperheen valinnan tulee aina lähteä lapsen tarpeesta ja tilanteesta.
”Ja jos sijoitettuja lapsia on perheessä samaan aikaan useampi, jokaisella heistä täytyy olla tilaa olla oma itsensä. Lapsia pitää kohdella tasavertaisesti, mutta samat rajat eivät käy kaikille.”
Lapsen kehitysvamma ei Petrin mielestä muuta vanhemmuuden ydintä mitenkään, vaikka käytännön rutiineissa voi olla eroja.
”Minulle hän on lapsi siinä missä muutkin. Hän vain tarvitsee tietyissä asioissa tukea keskimääräistä enemmän. Ja olihan eräällä toisella luokseni sijoitetulla pojalla adhd, mutta eivät diagnoosit minua oikeastaan kiinnosta. Yritän aina katsoa niiden sijasta nuorta itseään”, Petri määrittelee.
Huumori yhdistää
Nykyinen sijaislapsi käyttää viestimiseen muutamia puhuttuja sanoja. Lisäksi käytössä ovat tukiviittomat ja kommunikaattori.
”Meillä synkkaa tosi hyvin. Erityisesti meitä yhdistää huumori. Nauramme ja hassuttelemme paljon.”
Arki kuluu Petrin mukaan tiiviisti kaksin. Koulupäivien jälkeen tehdään yhdessä kotipuuhia ja rentoudutaan.
Muiden 14-vuotiaiden tavoin Petrin sijaispoika ottaa itsenäisen elämän ensimmäisiä askelia. Parhaillaan hän harjoittelee esimerkiksi kaupassa käymistä yksin.
”Pieniä kommelluksia sattuu, mutta niistä selvitään. Joskus joku ulkopuolinen on saattanut luulla pojan kulkevan eksyksissä. Täällä tutulla paikkakunnalla on silti onneksi turvallista opetella erilaisia tilanteita.”
Joka tapauksessa Petri Hartikainen tunnistaa, että kehitysvammaisen nuoren tulevaisuus askarruttaa sijaisisää eri tavalla kuin vammattomien nuorten mahdollisuudet elämässä. Hän toivoo sijaispojalleen samanlaisia asioita kuin muillekin luokseen sijoitetuille nuorille.
”Olisi hienoa nähdä hänen löytävän mieleiset opinnot, ammatin ja kodin. Hän pystyy moneen asiaan, vaikka tavanomaiset työelämän vaatimukset ovat varmasti liikaa. Vaikkapa eläinten hoitaminen voisi olla hänen juttunsa”, Petri pohtii.
Lapsen ilo palkitsee
Vaikka sijaisisyys ei koskaan ollut Petri Hartikaisen tietoinen tavoite tai unelma, se on lopulta hänen mukaansa antanut valtavasti. Parhaita ovat hänen mielestään pienet, arkiset tuokiot.
”Kyllähän kaikkein palkitsevinta on lapsen ilo: nähdä hymy ja tyytyväinen ilme. Niistä hetkistä saa mielettömästi voimaa.”
Vanhemmuuden arjessa hankalinta Petrille itselleen on hänen mukaansa kaikenlainen tarkka kellon mukaan eläminen. Lasten kanssa eläessä aikatauluttamista on ollut kuitenkin pakko opetella.
Muutoin harmitusta ovat aiheuttaneet lähinnä ulkopuolisten satunnaiset ennakkoluulot itsenäistä sijaisisää kohtaan. Kummastelua on Petrin mukaan joutunut kuulemaan jopa joiltakin lastensuojelun ammattilaisilta.
”Mutta kun on oltu enemmän tekemisissä, ihmettely on loppunut.”
Suuren yleisön käsityksiin sijaisvanhemmuudesta puolestaan vaikuttavat Petrin mielestä suhteettoman paljon satunnaiset väärinkäytökset, jotka saavat julkisuudessa runsaasti palstatilaa.
”Eihän lehdissä kerrota kaikista niistä sadoista ja tuhansista sijoituksista, joissa asiat ovat menneet hyvin”, hän huomauttaa.
Harrastuksena kahvit huoltoasemalla
Tärkeää tukea sijaisvanhemman vastuullisessa tehtävässä ovat tarjonneet esimerkiksi tutuiksi käyneet sosiaalityöntekijät ja työnohjaus. Erittäin merkittävää on myös ollut perhehoitajien keskinäinen vertaistuki.
Petri kertoo käyneensä paljon mielenkiintoisia keskusteluita sijaisvanhempana toimimisesta.
”Samalla tavoin kuin haluan rohkaista nuoria ajattelemaan omilla aivoillaan, yritän itsekin koko ajan kyseenalaistaa omia luuloja ja oppia muilta. Vanhempana ei koskaan tule valmiiksi.”
Nykyisessä elämäntilanteessa vapaa-aikaa yksin Petrillä on lähinnä pojan koulupäivien aikana.
”Silloin lähden ehkä istuskelemaan kahville Teboilille. Tai sitten menen yrittäjänä toimivan kaverin pajalle vähän järjestelemään työkaluja. Ne riittävät tällä hetkellä minulle omaksi virkistykseksi.”
Artikkeli on julkaistu myös Tukiviestissä 3 / 2022. Lehden teemana oli Isät.