Naapurin hyvät jätkät
Tukea tarvitseville asukkaille seuraa ja välittämistä, isännöitsijöille niiden lisäksi myös vuokranalennusta ja opintopisteitä. Lahden sosiaalisen isännöinnin malli vaikuttaa idealta, jossa kaikki voittavat.
”He eivät ole meille asiakkaita, vaan naapureita”, sanoo Oskari Savolainen.
”Ja me emme ole heille ammattilaisia, vaan naapurin hyviä jätkiä”, jatkaa Jere Virinsalo.
Oskari, 23, opiskelee Lahden ammattikorkeakoulussa sairaanhoitajaksi ja Jere, 21, sosionomiksi. Molemmat suorittavat osan opinnoistaan olemalla hyviä jätkiä. Opintosuorituksen virallisempi nimi on sosiaalinen isännöinti.
On talvinen iltapäivä Mastokadulla, Lahden Mukkulassa. Yläkerran naapuri Risto Mäentie on tullut Jeren luo kahvittelemaan. Noin puolet kerrostalon asunnoista on vammaispalvelun asiakkaiden vuokrakoteja. Suurin osa on päiväsaikaan arkiriennoissaan työtoiminnassa tai avotyössä, yksi palkkatyössäkin.
”Minä tein ennen betonihommia, mutta olen ollut eläkkeellä jo kymmenen vuotta”, Risto kertoo.
”Pärjään aika itsenäisesti, mutta nämä ovat kivoja naapureita.”
Risto muutti hiljattain Mukkulaan Oskarin naapurustosta Metsäkankaalta, joten molemmat nuorukaiset ovat tulleet tutuiksi.
Naapuruus on sattumien summa. Loppuvuodesta 2015 Oskari teki opintojen ohella keikkatöitä kehitysvammaisten palvelukodissa ja kuuli pomoltaan ennakkohuhua sosiaalisen isännöinnin pilotoinnista.
”Soitin vammaispalveluun esimiehelle saman tien. Olen nopea tyyppi ja tämä kuulosti meikäläiselle sopivalta hommalta”, Oskari kertoo.
Tukea ja tilaa tarpeen mukaan
”Ihan tavallista olemista. Laitetaan ruokaa, katsotaan urheilua tai lätistään shaibaa. Joskus pelataan biljardia Moisionkadun kohtaamispaikassa tai tehdään retki isommalla porukalla, mennään vaikka katsomaan peliä”, Oskari kuvailee naapuruuden arkea.
”Joskus joku tarvitsee apua, jos vaikka pesukone ei tottele.”
Risto Mäentie kertoo pärjäävänsä asumisen arjessa apua tarvitsematta.
”Äläs nyt, minä olen sinulle kaikki lamput laittanut, ja muutossakin autoin”, Oskari huudahtaa. Ja molempia naurattaa. Ei sitä lasketa, sehän oli enemmän kaveruutta kuin auttamista.
Yhdessä on käyty myös silmälääkärissä ja shoppailemassa Ristolle uusia vaatteita. Silti molempien mielestä tärkeimmät yhdessäolon hetket eivät liity avuntarpeisiin. Parasta on pakata eväät ja lähteä piknikille. Talvella takamus jäätyy, mutta se ei kumpaakaan haittaa.
”Kun eväät ovat esillä, yleensä joku tuttu tai tuntematon istahtaa seuraan”, miehet kertovat.
Oskari aloitti sosiaalisena isännöitsijänä vuosi sitten tammikuun alussa. Hän tutustui tulevaan isännöitsijäkumppaniinsa viime kevään opiskelijabileissä. Bileet melkein unohtuivat, kun juttua riitti.
Oskari on valmentanut Unified-koripalloa ja toiminut partneripelaajana. Jere taas on ”perinyt” kummisedältään futiksen erityisryhmän valmentamisen ja sitä kautta päätynyt muun muassa Los Angelesiin partneripelaajaksi ja Special Olympics -valmennuskuvioihin. Molemmat ovat urheilukuvioissa oppineet yhden perustotuuden vammaisten ja vammattomien yhteistyöstä.
”Pitää antaa tarpeeksi tukea ja tarpeeksi tilaa, jokaisen tarpeen mukaan”, kiteyttää Jere.
Tutustumisen jälkeen yksi asia johti toiseen. Käytännössä Oskari rekrytoi Jeren, joka aloitti sosiaalisena isännöitsijänä heinäkuun alussa.
Ystävyyttä ovenraossa
Tapaamiset eivät rajoitu vain oman talon asukkaisiin, vaan kaikkiin vammaispalvelun asukkaisiin Metsäkankaalla ja Mukkulassa. ”Naapureista” suurin osa asuu Mukkulassa. Siellä ihmiset ovat aktiivisia, ja Jeren puhelin soi sen mukaisesti.
”Minulla kuukausikiintiöksi määritelty 20 tuntia täyttyy muutamassa päivässä. Käytännössä ylitän kiintiöni, koska haluan, että yhteiseen aikaan mahtuu laatua.”
Aina ei pysty vastaamaan puhelimeen ja joskus on pakko sanoa, että nyt ei käy. ”Ihmiset ymmärtävät kyllä. Soitan aina myöhemmin takaisin. Yleensä ongelmat ratkeavat, kun hetki jutellaan.”
Metsäkankaalla on toisenlaista väkeä. Joidenkin naapureiden kanssa tuttavuuden rakentaminen on ollut kestävyyslaji. ”Yhden kanssa aloitin juttelemisen oven raosta. Jossain vaiheessa sain jalan oven väliin ja lopulta myös kutsun sohvalle. Nykyään hän jo ilahtuu minut nähdessään”, Oskari hymyilee.
Joskus asukkailla on murheita, isoja tai pieniä. ”Niistä jutellaan niin kuin kavereiden kanssa tehdään. Tyttöystävämurheiden kanssa lohdutan niin kuin Jereäkin lohduttaisin.”
Oskarille muutto Metsäkankaalle oli samalla muutto yhteen tyttöystävän kanssa.
”Kaikki vähän jännitti etukäteen, mutta Elinakin oli heti muuton jälkeen sitä mieltä, että sosiaalinen isännöinti on maailman paras idea. Nyt hän lähti Jyväskylään opiskelemaan erityispedagogiikkaa, ja naapurit aina kyselevät, että koska hän taas tulee käymään. Varsinkin yläkerran pariskunnalle ollaan yhdessä hävitty monta erää iskelmälautapelissä.”
Vahvuudet kiertoon
Lahden vammaispalveluissa on jo vuosia etsitty uudenlaisia asumisen malleja. Muutoksen tarve tuli näkyväksi, kun vammaispalvelut avasivat korvansa nuorten omille unelmille, alun perin ARA:n ja Kehitysvammaliiton yhteisen Arjen keskiössä -hankkeen työpajoissa vuosina 2012–2013.
”Viesti oli selvä. Nuoret ihmiset eivät halunneet perinteisiin ryhmäkoteihin, vaan omiin koteihin, tietyille alueille, omiin ympyröihinsä. Eivätkä ne olleet samoja kuin mitä kaavoittajilla oli ollut mielessä”, kertoo palveluesimies Katja Takala Lahden vammaispalveluista.
Kaupunki alkoi kehittää tuettua itsenäistä asumista. Suuri osa asiakkaista asuu Aspan, Kehitysvammaisten Palvelusäätiön tai Lahden Talojen vuokra-asunnoissa. Jotkut löysivät kodin vapailta markkinoilta. Lahden kaupunki tarjoaa kullekin sopivan tuen.
Tukiohjaaja voi käydä asukkaan luona kahdesti päivässä tai kerran kuukaudessa, tarpeen mukaan. Tuorein kokeilu on ”virtuaalinen tuki”, joka on Katja Takalan mukaan osoittautunut yllättävän toimivaksi varsinkin monien Asperger-nuorten kanssa.
”Tukiohjaaja on löytänyt heidän kanssaan taulutietokoneen välityksellä paremman yhteyden hetkessä kuin puolentoista tunnin tapaamisessa kasvokkain. Mutta kaikille tämä ei tietenkään sovi.”
Tutustumismatka Englannin KeyRing-malliin innosti kehittelemään lahtelaista versiota sosiaalisesta isännöinnistä. Katja Takalan mukaan isännöitsijänaapurit voivat tuovat asiakkaiden elämään ”jotain ihan muuta”, nimenomaan ei-ammattilaisen näkökulmasta.
”He voivat auttaa meidän nuoria löytämään omia vahvuuksiaan ja tukemaan toisiaan. Esimerkiksi jos yksi on virtuoosi bussiaikataulujen kanssa, hän voi opettaa muitakin käyttämään linja-autoa.”
Toinen tavoite on auttaa asukkaita verkostoitumaan lähiyhteisöön ja muuhun yhteiskuntaan. Katja Takala toivoo, että malli on askel kohti elämäntapaa, jossa kehitysvammaisten ihmisten jokapäiväiseen elämään kuuluu muitakin kuin ammattilaisia ja muita vammaisia ihmisiä.
”Oskari ja Jere ovat toteuttaneet tätä ihan luonnostaan tuomalla asukkaiden elämään omia urheilukuvioitaan, lautapeli-iltojaan ja kaveripiirejään.”
Periaate on se, että sosiaaliset isännöitsijät eivät vaikuta vammaispalvelun tukiohjaajien työhön. Isännöitsijät itse kuitenkin uskovat, että heidän olemassaolonsa helpottaa tukiohjaajien työtä.
”Meillä on ihan eri tavalla aikaa olla ja auttaa arkisissa jutuissa”, Oskari Savolainen sanoo.
Sopivan vähän sääntöjä
Itsenäisesti asuvia vammaispalvelun asiakkaita on Lahdessa noin sata, joista vajaat 30 ovat tällä hetkellä Oskari Savolaisen ja Jere Virinsalon sosiaalisen isännöinnin piirissä. Katja Takalan laskujen mukaan kaupunkiin mahtuisi ainakin kolme isännöitsijää lisää.
Samalla olisi tarve mallintaa, miten isännöitsijät jatkossa rekrytoidaan ja miten he verkostoituvat keskenään. Oskarin ja Jeren tapauksessa kaikki meni niin luonnostaan ja nopeasti, että tiukkaa raamitusta tai sääntöjä ei ehditty luoda.
”Toisaalta se on yksi syy siihen, että kaikki on mennyt niin hyvin. Tässä on säilynyt elämän maku – ja päässyt syntymään jotain, mitä emme ammattilaisina olisi osanneet rakentaa.”
Isännöitsijät eivät ole ammattilaisia myöskään verottajan silmissä. Heidän kanssaan tehdään tukihenkilösopimus, johon kuuluu alennus oman kodin vuokraan. Oskari ja Jere maksavat noin puolet normaalista vuokrasta, mutta vuokrahelpotus ei ole veronalainen palkkio. Ammattikorkeakoulu maksaa toimintaan liittyvät vakuutukset.
Tärkeimmät pelisäännöt mahtuvat yhteen lauseeseen: asukkaiden kanssa on vietettävä keskimäärin tunti päivässä ja kerran kuukaudessa on järjestettävä jokin isompi, toiminnallinen tapahtuma. Joka kuukaudesta tehdään raportti vammaispalveluille.
Katja Takala kertoo tarkastelevansa raportteja pelisääntöjen täyttymisen ja asukkaiden tasapuolisen kohtelun kannalta. Lisäksi hän yrittää vahtia isännöitsijöiden jaksamista ja sitä, että he eivät tulisi antaneeksi itsestään ”liikaa”.
”Oskari ja Jere ovat kuin entisaikojen talonmiehiä, joiden pelkkä läsnäolo tuo turvaa ja henkistä tukea. Myös meidän nuorten vanhemmille on tosi tärkeää tietää, että he ovat olemassa, jos jotain sattuu.”
Win-win-win
”Tässä kaikki voittavat: asukkaat, me ja vammaispalvelut”, Oskari Savolainen sanoo.
”Kaikki yllätykset ovat olleet positiivisia”, lisää Jere Virinsalo.
Heidän mielestään homma sopii kenelle tahansa. Ihmeentekijä ei tarvitse olla, mutta sopivasti avoin.
”Rento, oma itsensä…”, luettelee Jere. ”… ja sopivasti spontaani ja vähän ylivilkas. Ja aikaa pitää olla niin paljon, että malttaa myös pysähtyä”, jatkaa Oskari.
Molemmat ovat opintojensa puolivälissä. Kuluneen vuoden aikana he ovat löytäneet myös yhteisen bisnesidean: yksityistä palveluasumista ja työtoiminnan osalta yhteistyötä läheisen leipomon kanssa. Yhteistyökumppanit löytyvät omista verkostoista. Miesten mielessä on paikka, jossa ihmisten elämä on toiminnallista ja vireää. Tavoitteena olisi palkkatyö siihen pystyvien asukkaiden osalta.
”Tunnen tunnollisia, pystyviä kehitysvammaisia ihmisiä, jotka tekevät työtä orjan ehdoilla. Tunnen myös vammattomia, jotka eivät ansaitsisi edes sitä kymmenen euron tuntipalkkaa”, Oskari puuskahtaa.
Lääkinnällistä hoitosuunnitelmaa tärkeämpi juttu olisi suunnitella asukkaiden hyvää elämää. Ihmistä voi auttaa asettamaan tavoitteita siitä, mihin sellaiseen pystyn viiden vuoden kuluttua, mitä en vielä osaa.
”Myös vaikeasti vammaisten ihmisten elämää pystyy paljon parantamaan kuuntelemalla. Vaikka joku ei sano joo tai ei, sen voi kyllä selvittää, mitä ihminen haluaa”, Oskari sanoo.
”Työntekijät valittaisiin niin, että kaikki olisivat mukana sydämellä. Lisäksi siellä voisi asua pari sosiaalista isännöitsijää”, Jere sanoo.
* Tietoa Englannin KeyRing-mallista: verneri.net/yleis/britannia-keyring. Verneri on kehitysvamma-alan toimijoiden yhteinen verkkopalvelu. Tukiliitto on yksi sen perustaja ja ylläpitäjä.
* Artikkeli on julkaistu myös Tukiviestissä 1 / 2017.
Ei enää koskaan laitoksia
Teuvo Taipale on puhunut kauan kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja oikeuksista. Hän kertoi omasta elämästään ja muiden...
Lue lisää aiheesta Ei enää koskaan laitoksia