Ei enää koskaan laitoksia

Teuvo Taipale on puhunut kauan kehitysvammaisten ihmisten elämästä ja oikeuksista. Hän kertoo omasta elämästään ja muiden kokemuksista.

Olen 63 vuotta vanha.
Asun nyt Riihimäellä palvelutalossa,
mutta lapsuuteni ja nuoruuteni
olin laitoksessa Espoossa.
Koin laitoksessa asioita,
joiden takia minuun syttyi halu
parantaa vammaisten ihmisten
asemaa ja palveluja.

Laitoselämä oli aina samaa

Laitoselämä oli aina sitä samaa
päivästä toiseen, viikosta toiseen
ja vuodesta toiseen.
Siellä ei ollut virikkeitä
eikä siellä tapahtunut mitään
tavallisen elämän asioita,
joten siellä ei oppinut
tavallista elämää.

Espoon Rinnekodin laitoksessa
sain lempinimen ”Pyhä riehuja”.
Sain nimen, koska olin melko hankala
siellä viikonloppuisin.

Minulla oli syy käyttäytyä huonosti.
Olin hankala, koska
muilla oli usein vieraita
ja he saivat vaihtelua.
Minulla kaikki oli aina samaa.

Riehumisesta seurasi sanktioita
eli rangaistuksia.
Laitoksessa ei keksitty
muuta ratkaisua kuin rangaistus.
Sain joko ”sänkyä” tai ”koppia”.
Se tarkoitti, että
en saanut liikkua vapaasti,
vaan minun oli oltava sängyssäni
tai yksin kopissa.

Laitoksessa kehitysvammaista ihmistä
kohdellaan kuin nukkea.
Hänet puetaan ja riisutaan
ja käskytetään ihan miten vaan.

Puhutaan päättäjille

Tarvitaan ohjeita, ettei nyt aleta
rakentaa ylisuuria uuslaitoksia.
Mielestäni viisi tai kuusi asukasta
voisi asua yhdessä.
Missään tapauksessa ei voi olla
kymmentä asukasta,
sillä liian isossa yksikössä
voi alkaa elää laitosbyrokratia.

Tämän me kerromme päättäjille!
Nykyään asiaa voidaan perustella myös
YK:n vammaisten ihmisten
oikeuksien sopimuksella.

Kun pääsin pois laitoksesta
ja muutin Riihimäelle,
sain opetella vapaata ja itsenäistä elämää.

Kuka päättää laadusta?

Olen puhunut paljon
vammaisten ihmisten asioista.
Vaikeasti kehitysvammaisten ihmisten
asemassa on yhä paljon parannettavaa.
Ihmisenarvoista elämää
on kunnioitettava.

Jos joku ei pysty sanomaan tahtoaan,
juuri hänen palveluihinsa
pitäisi kiinnittää erityisesti huomiota.
On väärin, että hän, joka tarvitsee
eniten apua, ei sitä saa.

Vaikeasti vammaisella ihmisellä
on oltava oikeus vaikuttaa.
Hän on päähenkilö,
jonka valintoja muiden täytyy tukea.

Voidaan kysyä,
kuka lopulta päättää palveluiden laadusta.
Teoriassa päättäjät puhuvat kauniita.
Kun mukaan tulee raha,
päättäjät laittavatkin jarrut päälle
ja tehdään huonoja ratkaisuja.

Minä en oppinut laitoksessa
tavallisen yhteiskunnan arvoja.
Ne oppii vain toisten ihmisten keskellä.

Selkomuokkaus Jaana Teräväinen
Artikkeli on julkaistu selkolehti
Leijassa numero 4/2017.