Vinksahdukset voidaan oikaista

25.10.2017

Markku Niemelä

Sosiaalipalvelujen kilpailutus on hankintalain vinksahdus. Se on sellainen moneltakin kannalta.

Kilpailutusten ylimpänä hyvänä on kohdella kaikkia markkinatoimijoita tasavertaisesti, kilpailuneutraalisti. Halutaan myös kehittää markkinoita. Esimerkiksi vammaisten ihmisten hyvä elämä on tässä valossa nähty näitä vähemmän merkittäväksi asiaksi, itseasiassa välineeksi markkinoiden kehittämiselle, kun asian pitäisi olla päinvastoin. Tuskin tällaista kukaan halusi, mutta näin kävi. Politiikassa käy usein niin, että kun jotakin oikein kiihkeästi halutaan, kuten sosiaalipalveluja markkinoille, toteutuukin aivan jokin muu kuin haluttu.

Silloin kun kilpailutusten suunta valittiin, ei arvioitu riittävän perusteellisesti mitä se vaikuttaa esimerkiksi vammaisten ihmisten elämään. Miksei niin tehty? Kilpailutus on palvelujen ostajien, kuten kuntien ja tuottajien, kuten yritysten välistä toimintaa. Eihän tässä pöydässä ole edes paikkaa vammaisille ihmisille tai heidän läheisilleen. Niin on oikeuslaitoskin todennut; vammaiset henkilöt ja omaisensa eivät ole asianosaisia.

Yleensä hyvään lainvalmisteluun kuuluu sangen laaja vaikutusten arviointi, esimerkiksi mitä uusi laki vaikuttaa ympäristöön tai tasa-arvoon. Vaikutusten arviointi edellyttää perusteellista analyysiä ja tutkintaa. Se lie jäänyt tekemättä tai sitä ei ole osattu. Ehkei ole kuultu riittävästi heitä, joita asia koskee oikeasti. Myös sote-keskustelusta välittyy varsin laaja tietämättömyys siitä mitä jokapäiväistä elämää mahdollistavat sosiaalipalvelut, kuten vammaispalvelut tarkoittavat ja sisällään pitävät.

Kilpailutetut sosiaalipalvelumarkkinat ovat alkaneet voimakkaasti keskittyä. #kilpailutus #hankintalaki

Kilpailutusten aloittamiseen kymmenisen vuotta sitten liittyy surkuhupaisiakin piirteitä. Vuosina 1993–2008 sosiaalipalveluallla palveluja tuottavien yritysten, säätiöiden ja yhdistysten lukumäärä kymmenkertaistui. Silloin ei kilpailutettu! Kilpailutusten aloittamisen jälkeen niiden toimijoiden määrän kasvu pysähtyi kuin seinään, mitkä tuottavat kilpailutettuja sosiaalipalveluja. Kilpailutuksilla ei saavutettu edes niiden päätavoitetta, päinvastoin markkinat alkoivat voimakkaasti keskittyä, jonka myös kilpailuvirasto on huomannut. Julkisten sosiaalipalvelujen kasvu loppui jo kauan sitten. Voi ennustaa, että lähivuosina kunnat (tai maakunnat) joutuvat maksamaan kalliit oppirahat.

Sosiaalipalvelujen kilpailutukset ilmentävät perin vanhahtavaa massateollista ajattelutapaa olipa kyse mistä sosiaalipalveluista tahansa. Oletetaan, että palvelut ovat yksi tai useampi toimenpide, jotka suoritetaan ”asiakkaalle” ja toistuvasti samanlaisina koko hankintakauden. Toimenpiteen halpa hinta on ostajan pyrkimyksenä ja voitollisuus tuottajan tavoitteena. Tällöin luonnollisesti tavoitellaan tehokkuutta tyyliin ”kaksi vaippaa vuorokaudessa” tai ”toinen vesilasi maksaa erikseen”.

Teknisesti hyväksyttävin kilpailutuksin on jokseenkin mahdotonta saada aikaan sellaisia vammaispalveluja, jotka ovat ihmisten apuna ja tukena jokapäiväistä elämää elettäessä. Elämää kun eletään, niin sattuu ja tapahtuu, siellä ja tuolla. On vaihtelevia tilanteita ja tarpeita. Muuttuvia tekijöitä on väistämättä liikaa. Jos ne halutaan ohittaa, ohitetaan ihmisten oma elämä. Hyvä palvelu rakentuu alati kehkeytyvässä vuorovaikutuksessa vammaisen henkilön, usein myös läheisten ja palvelun toteuttajan kanssa. Ei sitä voi etukäteen ”purkittaa”.

Kansalaisaloitteeseen ehtii vielä osallistua, vaikka 50 000 onkin jo täynnä. Mitä useampi nimi, sitä parempi.

* Blogi on julkaistu Tukiliiton Ystävänblogissa 24.10.2017. Kirjoittaja on sosiaalineuvos ja Tukiliiton entinen puheenjohtaja.

* Allekirjoita kansalaisaloite vammaisten henkilöiden välttämättömän avun ja tuen kilpailuttamisen lopettamiseksi.

* Lue lisää aloitteesta: Ei myytävänä!