Pahaa lasta ei ole

Meillä kotona alkoivat murrosiän kynnyksellä hajota tavarat ja ihmiset, eikä sitä saisi sanoa ääneen. Häpeä on voimakas tunne. Yhteiskunnassa sillä on valta mykistää, tehdä näkymättömäksi. Siksi vaikenemista vastaan pitää huutaa. Lujaa ja silloinkin, kun ei ole oikein sanoja.

Oman lapsen väkivaltaa ei pääse karkuun. Se ei silti ole yhtään sen vähemmän tabu aihe tai vähemmän väärin ja vahingoittavaa kuin muukaan väkivalta. Siihen ei ole sen helpompaa hakea apua, eikä siltä suojautumiseen ole parempia keinoja.

Mirva Salosen Pro gradu -tutkielmassa on ensimmäistä kertaa tutkittu kokemuksia erityislapsen vanhempiinsa kohdistamasta väkivallasta Suomessa. Tuttua ovat selviytymiskeinot: ennakointi, väkivallan selittäminen ja vähättely. Sisäinen tarina siitä, miten tämä ei satu ja on hallinnassa pitää aikuisen toiminnassa, kun pakoon ei pääse.

On eri asia rajata nelivuotiasta, puremaan pyrkivää ja nipistelevää lasta, kuin vastaavasti käyttäytyvää teiniä. On eri asia siivota kukkaruukun sirpaleita, kuin selittää vakuutusyhtiölle parin kuukauden sisään kolmatta särkynyttä TV-laitetta.

Sisarusten elämästä ja kokemuksista tuskin uskaltaa edes puhua. Jos parisuhdetta on, se jakautuu vastuuvuoroihin. Kumpi jää kotiin räjähdysalttiin kanssa, kun perhe lähtee kauppaan? Kumpi saa käydä töissä? Kumpi selittää muille, miksi meille ei ikinä tulla kylään, miksi ei vietetä syntymäpäiväjuhlia? Kumpi hoitaa tämän kaiken keskellä erityistä arkea hakemuksineen, apuvälineineen, palavereineen?

Perheet toivovat tilapäishoitoa. He haluaisivat varhaista puuttumista. Opastusta, miten otetaan fyysisesti turvallinen ote väkivaltaisesta nuoresta. He haluaisivat kodinhoitoapua, apua tilanteiden kohtaamiseen ja purkamiseen. Terapiaa väkivaltaisesti käyttäytyvälle lapselle tai nuorelle, keskusteluapua ja apua väkivaltaa todistaville ja sitä kohtaaville sisaruksille.

Kaiken toivomansa lisäksi vanhemmat ja perheet tarvitsisivat kriisiterapiaa. Heidät pitäisi tunnistaa uhreiksi. Sen estävät sekä vaikenemisen kulttuuri, että palveluiden olemattomuus. Missään palvelussa nämä perheet ja lapset eivät löydä paikkaansa.

Mielenterveyspalveluihin he eivät välttämättä kuulu, sillä väkivallan syyt ovat useimmiten ymmärryksen rajallisuudessa, kommunikaatio-ongelmissa ja oman toiminnan ohjauksen haasteissa. Mielenterveyden hoitaminen silloin, kun ongelma on muualla, johtaa helposti elämänmittaiseen lääke- ja laitoskierteeseen. Vammaispalvelut tarjoavat kuntoutusjaksoja, joiden aikana ja joiden jälkeen väkivalta jatkuu. ”Hyvällä onnella”, vanhempien tai vanhemman voimien loppuessa, kuntoutuksesta tulee pitkäaikaista. Lastensuojelu levittelee käsiään: ei ole meidän lapsi.

Ei ole meidän lapsi. Sen jatkuva kuuleminen sattuu lisää.

Syksyn Tukiviestissä (3/2018) kerrotaan Pikku-Kareliasta – paikasta, joka sanoo: ”meidän lapset”. Lapset, joilla on kaksi kotia. (Linkki tarinan verkkoversioon: Anna-Maijan kaksi kotia.)

Rakastetut, arvokkaat, hyvät lapset. Ja niiden sisukkaat, arvokkaat, hyvät vanhemmat.

Sen kuuleminen vähän useammin voisi olla alku jollekin.

* Muuttoja ja muutoksia – miten selvitä ja miten tukea? -päivä järjestettiin 17.9. Kehitysvammaisten Palvelusäätiön ja Tukiliiton yhteisen vertaisoppimisen päivän anti on koostettu kolmen blogikirjoituksen sarjaan. Ensimmäinen, Verna Vaherjoen Muuttoja ja muutoksia, julkaistiin KVPS:n sivuilla 1.10. Kolmas, Riikka Mannisen Kohtaamisia muutoksessa julkaistiin 5.10. Tukiliiton blogissa.

Kuvituskuva: Freepik.com