Katson siskoani

Katson siskoani. Näen tuikkivat silmät. Toisinaan ilkikuriset, toisinaan surulliset, mutta yleensä – yleensä aina – hymyilevät. Elämää uteliaasti ja avoimesti katselevat. Rakastavat ja sallivat. Sellaiset silmät, joiden edessä sinä olet lähes aina virheetön – silloinkin, kun et todellakaan ole.

Näen pitkät ripset, joista olen kateellinen ja kulmakarvat, jotka pyrkivät vienosti kasvamaan toisiaan kohden – isosisko siistii ne aina väkisin, vaikka sinä haluaisit niiden olevan samanlaiset kuin Frida Kahlolla.

Näen kädet, jotka ovat kuin pienellä lapsella. Pulleat ja pehmeät. Pienet, lyhyet sormet, joilla on hyvä letittää isosiskon hiuksia, tai yrittää saada joululahjaksi saatu kristallipallo näyttämään kaikki maailman taiat ja tulevaisuus.

Näen jalat, jotka ovat monesti väsyneet. Jalat, joita ei ole tehty lenkkeilyyn, koska omien sanojesi mukaan et ole sen tyyppinen ihminen vaan taitelijasielu. Näen jalat, jotka eivät ole fitness-lehtien kansista tutut, mutta joiden pienet, lämpimät varpaat omia vasten sohvalla peiton alla Disney-piirrettyä katsoessa tuntuvat kodilta.

Näen pehmeät hiukset, joita ei saa värjätä, koska niiden pitää olla samanväriset kuin äidillä. Näen nenän, joka muistuttaa isämme nenää, vaikka onkin pienempi ja suloinen.

Näen suun, joka vääntyy nauruun nanosekunnissa. Näen huulet, jotka suukottavat siskoa ylpeästi, missä ja milloin tahansa. Suun, jonka veikattiin alun perin kuuluvan ihmiselle, joka ei oppisi puhumaan. Suun, joka tuottaa tarinoita, runoja ja lauluja – niin hätkähdyttävän upeita, että kuulija mykistyy.

Näen otsan, jossa kaikki verisuonet näkyvät läpi kun oikein naurattaa – tai itkettää.

Astun kauemmas. Näen jotain ainutlaatuista. Sellaista, mitä ei kaikille anneta.

Näen sellaista vapautta, jota minulla ei ole. Vapautta puhua ääneen omista unelmista. Vapautta nauraa juuri silloin, kun naurattaa. Vapautta itkeä kuin kyyneleet tulevat silmiin. Vapautta sanoa en tykkää, en tahdo, en halua. Vapautta sanoa – aivan keskellä arkisia askareita – minä rakastan sinua, olet maailman paras ihminen minulle, olet kaunis, sinun silmäsi ovat kuin tähtiyö – mennäänkö kauppaan ostamaan sipsejä ja katsotaan elokuva?

Näen myös surua. Näen, miten sattuu se, että joutuu viettämään aikaa sairaalassa. Näen, miten turhauttaa se, että ei saa asua juuri siellä, missä haluaisi. Näen mielessäni sen vaaleanpunaisen omakotitalon, josta olen kuullut haavepuhetta. Siellä taitelijamiehen, harmaan kissan. Näen silmissäni esiripun, joka aukeaa – siskoni lavalla, tähtenä, taitelijana. Näen haaveesi, ja kuulen ne. En voi toteuttaa niitä puolestasi, vaikka auttaa voin yrittää.

Mietin, mitä sinä näet, kun katsot minua? Viimeisen vuoden aikana olet kysynyt monta kertaa, miksi isosisko saa asua Helsingissä, miksi hän pääsee naimisiin, miksi hän on saanut itse valita työnsä? Kuulen kysymyksesi ja yritän vastata niihin, vaikka en tiedä mitä sanoa.

Viimeisen vuoden aikana olet sanonut monta kertaa pelkääväsi, että jäät yksin. Sanon, että et jää yksin. Sinä et ikinä jää yksin. Sillä minä olen sinä, ja sinä minä. Ikuisesti.

Ja kun katson sinuun nyt, näen, kuinka pieni hymy tulee pehmeille huulille ja hymykuoppa ponnistaa poskesta esiin kuin esiripun takaa. Me ei koskaan jouduta eroon, eihän? Olet minun paras ja ainoa sisko, sanot.

Ja minä katson sinua, katson ihan kunnolla, ja ajattelen, että ei. Me ei koskaan jouduta eroon.