Sanna Ensimmäinen

Harva on tehnyt elämässään yhtä paljon kuin Sanna Sepponen. Onhan niitä – näyttelijöitä, tv-tähtiä, talvi- ja kesälajien olympiamitalisteja ja ihmisoikeusvaikuttajia. Mutta aika harvoin kaikki tämä mahtuu yhteen ihmiseen.

Kesäkuun vehreydessä Sanna Sepposen koti, Helsingin Marjaniemessä sijaitseva Kankurinkulman kotiyhteisö tuntuu juuri yhtä viihtyisältä kuin Toisenlaiset frendit -tv-sarjassa. Kun astelemme pihaan, Sanna on kastelemassa kukkia oman kaksionsa parvekkeella.

Sanna, 43, on ollut tukiliittolainen käytännössä koko elämänsä – ensin vanhempiensa mukana tukiyhdistyksessä ja sittemmin Me Itsessä. Hän on tuttu näky myös Tampereella, sillä aina muutaman kerran vuodessa hän hyppää junaan ja saapuu Tulppaanitalolle milloin Me Itsen, milloin Tukiliiton tai Kehitysvammaisten Palvelusäätiön asiantuntijaryhmän luottamustehtäviä hoitamaan.

Kerrankin kyläreissu tehdään toisinpäin.

Kankurinkulman yläkerrassa on kaksi ryhmäkotia ja alakerrassa viisi tukiasuntoa, yhteensä 16 asukasta. Sanna muutti omaan alakerran kaksioonsa 20 vuotta sitten 23-vuotiaana, ensimmäisten asukkaiden joukossa.

”Minä tein aloitteen ja sanoin, että haluan muuttaa ja itsenäistyä. Isä sanoi, että muuta vain, niin saadaan vähän hajurakoa. Äiti oli, että ei ei, älä muuta”, Sanna sanoo ja nauraa molemmille.

Hän muistaa, että muutto kyllä jännitti. ”Mutta tuntui mukavalta, kun halusin sitä. Heti seuraavana päivänä muuton jälkeen äiti ja isä tulivat käymään. Koirat olivat mukana, ja Mandi pissasi matolle ja Fani kakkasi päiväpeitolle. Nekin protestoivat, että miksi muutit”, Sanna nauraa.

Siitä selvittiin siivoamalla. Uuteen kotiin oli helppo kotiutua, kun naapurit ja ohjaajat tulivat tutuiksi. Myöhemmin Sanna evästi viisi vuotta nuorempaa pikkusiskoaan, että kannattaa muuttaa omaan kotiin.

”Olen neuvonut Jenniä monissa asioissa. Ole oma itsesi ja näytä mallia muille. Ja kuuntele muita.”

Sanna on kattanut kupit ja keksejä, kahvi on tippumassa. Olemme etukäteen sopineet, että päivän aihe on koko elämä.

”Mutta ensin hyviä uutisia! Minusta on tullut täti”, Sanna huudahtaa.

Puhelimesta löytyy monta ihanaa kuvaa Jennin tyttärestä, joka tuntee lempinimen Annikki Tähti. Tärkein valokuva on se, jossa Sanna pitää vauvaa sylissään. ”Hän oli syntyessään 48 senttiä pitkä ja hän on hyvin söpö. Minusta tulee hänelle rento ja mukava täti.”

Kun Jenni meni naimisiin, Sanna toimi kaasona ja juhlat juhlittiin ”pitkän kaavan mukaan”.

”Mutta vaikka olen isosisko, Jenni on auttanut ja neuvonut myös minua. Hän on esimerkiksi sanonut, että älä syö liikaa ja että urheile paljon. Kun olin muuttanut tänne, söin ylimääräistä ja paino nousi, mutta sain sen laskemaan. Nyt se on taas vähän noussut ja pitäisi tsempata.”

”Ole oma itsesi ja näytä mallia muille”, neuvoo yläkoulun hymytyttö.

Matka palkkatyöhön

Sanna toteaa muistavansa hyvin ajat, jolloin itse oli pieni. ”Olin tosi villi. Heitin äidin rakkaat posliinit lattialle ja karkailin kotoa joskus iltaisin.”

Onneksi urheilevassa perheessä energialle löytyi muutakin käyttöä. Pieni tyttö vietiin laskettelurinteeseen ja juoksemaan tennispallon perässä. Sittemmin Sannasta kasvoi urheilija, joka on osallistunut Special Olympics -maailmankisoihin Japanissa, Etelä-Koreassa, Itävallassa ja Yhdistyneissä arabiemiirikunnissa, ja voittanut mitaleita sekä alppihiihdossa että tenniksessä.

”Alppihiihdossa minulla on värisuora, mutta rakkain mitali on ensimmäinen kulta Naganosta.”

Nyt lempilajiksi on noussut uusi harrastus, rytminen voimistelu. Lisäksi Sanna kertoo harrastavansa joogaa ja salibandya. Kalenteria täyttävät myös Kehitysvammatuki 57:n pyörittämät Ystävätupa ja patsasryhmä, joka kiertelee Helsingin puistoissa ja juttelee patsaiden tarinoista.

Sannan koulutie vei Käpylän koulun harjaantumisluokan ja kymppiluokan kautta Solakallion koulun aikuistumista tukevalle linjalle. Parikymppisenä hän aloitti Diakonissalaitoksen TELMA-koulutuksen, jonka viimeiseen työharjoittelupaikkaan nuori nainen jäi palkkatyöhön.

McDonaldsin salivastaavana Sanna täytti ketsuppiastiat ja piti paikat järjestyksessä 14 vuotta. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin tuntua siltä, että ei koko elämää tarvitse olla samassa paikassa. Rohkaistumisessa ja uuden etsimisessä auttoivat tuetun työn työvalmentajat. Sanna ehti tehdä lyhyitä työjaksoja kaupassa ja kahvilassa ennen kuin löytyi seuraava pitempi pesti eduskunnasta.

Sannan työhakemuksia lähetettiin kaikille suurille eduskuntaryhmille ja SDP kiinnostui.

”Siivoilin ja järjestelin demareitten asioita, ja keitin kahvit. Vaalien alla tehtävät vähenivät ja etsin muuta työtä. Kun kerroin, että aion lähteä, päällikkö sanoi, että voihan paska.”

Sanna oli käynyt työhaastattelussa Alkon pääkonttorilla yhdessä työvalmentajan kanssa. Hän sai paikan, mutta ennen töiden aloittamista piti käydä maksa-arvotestissä.

”Siellä ei saa olla mitään alkoholityyppistä ongelmaa ja minulla oli puhdas nolla”, Sanna kertoo.

Hän työskentelee Alkossa 16 tuntia viikossa, mikä on kuulemma juuri sopiva työmäärä. Kerrospalvelun apulaisena hän ottaa vieraita vastaan ja siivoilee, ja osan ajasta hän työskentelee laadunvalvonnassa.

”Maistellaan ja haistellaan. Yksi työkaveri sanoo, että olen lonkeroasiantuntija. Ne ovatkin hyviä, varsinkin metsämarja. Jotkut pullot tiputan suoraan viemäriin valkoinen takki päällä ja käsineet kädessä.”

Haastatteluhetkellä Sanna odottaa kovasti elokuuta, jolloin koronalomautus päättyy.

mitalikasa
Muhkean mitalisaaliin tärkein on ensimmäinen kulta Naganosta.

Maine kasvaa

Sannan matka kuuluisuuteen alkoi vuosituhannen vaihteessa Kari Heiskasen näytelmästä, johon ohjaaja halusi pestata kehitysvammaisia näyttelijöitä. Kehitysvammatuki 57 välitti kutsua ja koe-esiintymisissä kävi noin sata kokelasta. Lopulta parikymmentä heistä esitti unohtumatonta Vieraat-näytelmää Helsingin kaupunginteatterissa täysille katsomoille.

Näytelmän käsikirjoittaja Esko Salervo toimi myös Salatut elämät -sarjan kirjoittajatiimissä ja ehdotti tuotantoyhtiölle kehitysvammaisen ihmisen ottamista Salkkarien henkilögalleriaan. Koekuvausten jälkeen yksi valittiin.

”Kirjekuori odotti kotona, kun tulin Espanjasta kesäreissulta. Siinä sanottiin, että minä pääsen mukaan ja minä olin, että JEEE!”

Sanna Sepponen oli mukana neljä tuotantokautta vuosina 2001–2003.

”Minusta tuli tunnettu ihminen ja sain Tukiliiton hopeatulppaanin eli hopeisen ansiomerkin.”

”Sen jälkeen tehtiin Katariina Rönnemaan kanssa ensin pilotti ja sitten Toisenlaiset frendit. Ja olen myös esittänyt Syke-sarjassa naista, jolla oli vatsassa yllätysvauva.”

Toisenlaiset frendit -dokumenttisarja seurasi Kankurinkulman asukkaiden elämää. Rakastettu ohjelma päätettiin lopettaa neljän esitysvuoden jälkeen vuonna 2014, monien syväksi harmiksi.

”Ylellä ei vain ollut enää rahaa”, Sanna selittää.

”Mutta kaikki tuntevat minut kadulla edelleen. Ihmiset sanovat, että tunnen sinut, sinä olet julkkis.”

Hän on antanut kymmeniä haastatteluja lehtiin ja televisioon. Kun suunnitelma Kankurinkulman rakentamisesta nostatti nimby-ilmiön, Sanna Sepponen, yksi muuttajista, oli Mirja Pyykön haastateltavana.

Haastattelujen lisäksi Sanna on toiminut juontajana, kampanjakasvona, elävänä kirjana ja kokemuspuhujana. Hän on vieraillut kouluissa, Euroopan parlamentissa ja tansanialaisessa yliopistossa kertomassa elämästään ja ajatuksistaan.

Yksi ikimuistoisista juontotehtävistä oli Ajankohtaisen kakkosen Kehitysvammais-ilta vuonna 2015. Kahden tunnin suorassa lähetyksessä kehitysvammaiset ihmiset ja muut asianosaiset tekivät näkyväksi asioita, joista suuri yleisö harvoin kuulee. Juontajina toimivat Sanna Sepponen ja Kalle Havumäki, yhdessä Ylen toimittajien kanssa.

”Se oli mukavaa. Minua ei jännittänyt, kun olen niin kokenut”, Sanna sanoo.

Myöhemmin Tukiliiton hallitus myönsi ohjelman tekijätiimille Vuoden tulppaani -palkinnon.

Sanna sovittaa roolivaatetta.
Tukiviesti 2002 kertoi ”Salkkareiden Roosasta”.

Meillä on oikeus

”Oikein hyvää ilta kaikille kaverit nyt olen menossa kohti Tamperelle päin. Meillä on huomenna Me itsen johtoryhmän kokous. Mukavaa ilosta päivä i love you rock bebi and always will hipopa and poppia.”

Sanna Sepposen Facebook-päivitykset ovat usein somepäivieni kohokohtia. Iloisten toivotusten lisäksi hän nostelee feediin ruutukaappauksia askelmittarinsa vaikuttavista lukemista ja kertoilee, minne on kulloinkin menossa.

Sanna oli mukana, kun kehitysvammaiset ihmiset perustivat oman valtakunnallisen Me Itse -yhdistyksen vuonna 1999. Yhdistys vaatii vammaisten ihmisten oikeuksien toteutumista. Ei mitään meistä ilman meitä. Meillä on oikeus työhön, toimeentuloon, omaan kotiin ja ihmissuhteisiin. Sanna on kuulunut suuren osan ajasta yhdistyksen johtoryhmään.

”Me Itse on minulle tosi tärkeä.”

Sanna hymyilee leveästi.
Sanna Sepponen tietää olevansa esikuva monille. ”Haluan näyttää, että kehitysvammainen ihminen voi päästä palkkatyöhön ja vielä paljon enemmän.”

Elämän tukipilarit

Kun on julkisuuden henkilö, myös rakkauselämä päätyy välillä lehtien palstoille. Pari vuotta sitten Sanna ja Toisenlaisten frendien Timo Laine julkistivat kihlauksensa.

”Mutta nyt me olemme taas vain frendejä, emme kihloissa”, Sanna kertoo.

Vielä tv-sarjan kuvausten aikaan Timo oli yhdessä Sonja Lehdon kanssa. Elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta Sannan ja Sonjan pikkukoululaisina alkanut ystävyys ei parisuhdekiemuroista hetkahda.

”Oltiin Sonjan kanssa matkalla Italiassa ja tutustuin siellä Jukkaan, ja nyt me olemme yhdessä. Hän pelaa salibandya ja käy töissä. Tapailemme silloin tällöin, mutta tykkään asua yksin.”

Sanna sanoo, että perhe merkitsee hänelle ”ihan kaikkea”. Vanhemmat ovat antaneet tyttärelleen sen isä Matti Sepposen lupaaman ”hajuraon”, mutta ovat tiiviisti mukana ja tukena elämässä.

”Äiti on myös minun edunvalvojani.”

Sannan äiti Sari Sepponen on Kehitysvammatuki 57:n puheenjohtaja ja kuuluu Tukiliiton liittohallitukseen. Äitinsä sanojen mukaan Sanna on ”usean sattuman ansiosta” saanut tai joutunut olemaan monessa asiassa ensimmäinen – alkaen siitä, että tyttö oli oman päiväkotinsa ensimmäinen kehitysvammainen lapsi.

Sekään tosin ei ollut pelkästään sattumaa. Alun perin Down-tyttö haluttiin ohjata perhepäivähoitoon, mutta pienen taistelun jälkeen vanhemmat saivat tahtonsa läpi, ja päiväkotiaika sujui hyvin.

Sari-äidin kanssa Sanna teki myös yhden huikeimmista reissuistaan. Lähetysseuran matkaseurue tulkkeineen kulki Tansanian syrjäkylissä, joissa kehitysvammaisia perheenjäseniä usein piilotellaan ja hävetään. He etsivät ja löysivät ihmisiä, joille kertoa, että toisinkin voi elää. Pitääkin.

Suurin unelma

Kehitysvammatuki 57:n perustaman Kankurinkulman isolla pihalla on oleskelutiloja ja istutuksia. Ison pihapöydän ääressä asukkaat syövät usein yhdessä. Joka perjantai Sannalla on ”emäntävuoro” ja silloin on hänen vuoronsa lämmittää ruuat ja kastella kukat.

Aurinkoisena kesäpäivänä vuonna 2021 on melkein vaikea uskoa, että paikan perustaminen synnytti vuosituhannen vaihteessa yhden Suomen kiihkeimmistä nimby-ilmiöistä. Marjaniemeläisten pieni, äänekäs vähemmistö vastusti kehitysvammaisten ihmisten muuttoa alueelle. Yksi adressinkerääjien lukuisista perusteluista oli se, että lapsia pelottaa, jos he joutuvat näkemään kehitysvammaisia ihmisiä.

Nykyään marjaniemeläiset ovat ylpeitä kuuluisista naapureistaan ja kankurinkulmalaisia pyydetään mukaan yhteisiin juttuihin.

Sanna Sepponen ja hänen aikalaisensa ovat vaikuttajia myös tällä tavalla – ihan vain elämällä meidän joukossamme. Jaksamalla muuttaa pelkojen ja ennakkoluulojen vammauttamia ihmisiä, joskus järkyttävän pieni askel kerrallaan.

Entä kaiken jälkeen? Kun ihminen on tehnyt niin paljon hienoja asioita, mistä voi vielä unelmoida? Mitä Sanna Sepponen haluaisi tehdä, jos voisi tehdä mitä tahansa?

”Haluaisin takaisin Salkkareihin”, Sanna sanoo hetkeäkään empimättä ja silmään nousee pieni kyynel.

Sannan esittämä Roosa Kemppainen poistui sarjasta vuonna 2003 muuttamalla Turkuun. Roosaa ei ole sittemmin ruudussa nähty, mutta Sanna katselee sarjaa edelleen uskollisesti.

”Ihmiset aina kysyvät minulta, että miksi et ole enää mukana.”

Kuinka tavatonta on, että ihminen palaa Turusta Helsinkiin?

Sanna kurkka ovihelmien takaa.
”Ovihelmet olivat Roosan. Kun lähdin Salkkareista, pyysin nämä itselleni. Siitä asti ne ovat olleet minun ovessani.”

Artikkeli on julkaistu myös Tukiviestissä 3 / 2021.