Oikean äidin juuri oikea tyttö
Ivalo-sarjassa Venla on ”leikkiäidin” Pupu. Tosimaailmassa hän on Ronkaisen Venla Lempäälästä. Tyttö, joka yllätti äitinsä.
”Ihan valkoista”, sanoo Venla Ronkainen, 11, ja alkaa esitellä rakasta valokuvakirjaa.
Valkea tunturimaisema näyttää tutulta minullekin – ja kaikille lukemattomille Ivalo-Venlan faneille. Tuossa ollaan sairaalassa. Tuossa päiväkodin juhlassa, jonne Venla toivoi leikki-iskän tulevan, turhaan. Tuossa on leikkiäiti Iina Kuustonen.
”Leikkiäidin kanssa hassuteltiin ja koira nuoli sen naaman ihan märäksi”, Venla kertoo, ja muisto naurattaa.
Olemme Venlan kotona Lempäälässä, kaikki ovat tulleet kouluistaan kotiin. Oikea äiti, erityisopettaja Tiia Ronkainen käy töissä alakoulussa Tampereella, Venla ja pikkuveli Eemil, 9, lähikoulussa ihan naapurustossa.
Kuvakirja on äidin kokoama muisto Ivalo-televisiosarjan ykköskauden kuvauksista. Lappiin sijoittuva sarja sai ensi-iltansa Elisa Viihteessä vuonna 2018 ja nousi palvelun kaikkien aikojen katsotuimmaksi. Vielä suuremman näkyvyyden toivat esitykset Ylellä alkuvuodesta. Kansainvälisesti sarja tunnetaan nimellä Arctic Circle ja oikeudet on myyty yli 20 maahan. Venla Ronkaisen nimi on mainittu New York Timesissa ja hän on sulattanut kymmeniä miljoonia sydämiä ympäri maailman, muun muassa kiinaksi dubattuna.
Täällä Lempäälässä perheen arki on taas ihan tavallista, mutta kyllä tässä kertomista riittää.
Merkitse hakemukseen VENLA
”Tuossa piirrellään leikkimummon kanssa. Tuossa leikkiäiti itkee”, Venla käy läpi kuvamuistoja.
”Mutta ei se itkenyt oikeasti.”
Kuvausten aikana käytiin paljon läpi sitä, mikä on totta ja mikä ei ole.
”Se oli vähän pelottavaa, kun se yksi oli jäässä, mutta jään alla oli mallinukke, eikä se ollut oikeasti kuollut”, Venla selventää.
Tiia Ronkainen on jälkeenpäin miettinyt, miksi tuli ilmoittaneeksi tytön mukaan. Helsinki Castingin ilmoitus vain alkoi osua silmään erityisperheiden somepalstoilla: kehitysvammaista tyttöä etsitään uuteen suomalaiseen rikossarjaan. Ensimmäisellä kerralla Tiia näki otsikon, toisella luki muutaman rivin.
”Kolmannella kerralla luin loppuun ja siellä luki: merkitse hakemukseen VENLA”, hän nauraa.
Venlan mielestä ajatus oli mukava, joten hakemus tehtiin. Kun tyttö sitten pyydettiin Helsinkiin koekuvauksiin, lähetettiin myös repliikit opeteltavaksi. Saas nähdä, tuumasi Tiia.
”Sanoin, että en tiedä, oppiiko tämä tyttö repliikkejä. Lupasin soittaa ja perua tulomme, jos ei onnistuisi.”
Tukijoukkoina koekuvauksissa olivat äiti, Helsingissä asuva isä ja pehmolelu Haukku. Kun Venlalta tultiin kysymään, että uskaltaisitkos tulla hetkeksi ilman äitiä ja isää, tyttö lupasi – kunhan Haukku tulee mukaan. Venla ja Haukku viipyivät puolisen tuntia, ja loput tiedämmekin. Molemmista tuli tähtiä.
Kun tieto valinnasta tuli, Venla otti asian tyynesti, mutta Tiiaan iski paniikki.
”Vasta sitten alkoi pikkuhiljaa selvitä, kuinka suuri tuotanto ja kuinka suuri rooli Venlalle oli kyseessä. Rauhoittelin itseäni sanomalla, että kai he tietävät, mitä tekevät, kun kerran valitsivat Venlan.”
He tapasivat leikkiäidin, leikkimummo Susanna Haaviston, leikkitäti Pihla Viitalan ja ohjaaja Hannu Salosen.
”Mummo antoi unisydämen”, Venla kertoo. Susannan antaman lahjan voi laittaa tyynyn alle ja sitten näkee aina hyviä unia. Sydän on Venlan tyynyn alla edelleen, joka ikinen yö.
Sitten aloitettiin työt.
Leikkiä ja vaahtokarkkia
Äidin paniikki hälveni Venlan ensimmäisessä isossa kohtauksessa. Virustartunnan saanut tyttö herää yksin eristysteltassa ja hänen luokseen tulevat mummo ja lääkäri (Lena Meriläinen). Miksi mä olen teltassa, kysyy Venla. Koska olet kipeä, vastaa lääkäri. Voinko soittaa äidille, kysyy Venla. Et voi. Voinko soittaa tädille? Et voi.
”Kun kohtaus oli ohi, Lena kääntyi ja pyyhki kyyneleitä. Se meni kerralla purkkiin. Silloin tajusin, että minun tyttöni ilmeisesti hoitaa tämän kotiin.”
Ja kyllä, se tuli yllätyksenä. ”En tiennyt, että Venla osaisi näytellä tai eläytyä, tai että hänellä olisi tällaista muistikapasiteettia tai sitkeyttä. Lähes jokainen otos kuvataan vähintään kymmenen kertaa ja kotona hän sanoo aika äkkiä, että en viitsi, en jaksa. Kun kamera kävi, hän teki sen, mitä oli sovittu.”
Tiian mukaan Iinalle ja Susannalle kuuluu suuri kiitos kaikesta.
”He tekivät tilanteista sellaisia, ettei Venlan tarvinnut kauheasti näytellä. Hän vain leikki äidin ja mummon kanssa. He viettivät myös vapaa-aikansa Venlan kanssa ja todella ottivat meidät omakseen. Oikeassakin elämässä pidämme yhä yhteyttä.”
Ohjaaja totesi kerran, ettei ole koskaan nähnyt näyttelijää, joka eläytyy yhtä vahvasti. Tiia epäilee miehen viitanneen siihen, miten Venla reagoi erään keppihevosen kovaan kohtaloon kakkoskaudella: jokainen otto meni tunteisiin.
Loppujen lopuksi Venlaa piti aika vähän ohjaamalla ohjata tunnetiloihin. Paitsi silloin, kun Venlaa nauratti liikaa, kun leikkimummu antoi hänet sairaanhoitajan syliin. Ongelma ratkesi, kun joku hoksasi sanoa tytölle, että tässä ei nyt saisi nauraa.
Valokuvakirjan yhdessä kuvassa ollaan lentokentällä. Kone oli myöhässä ja paikalle tuli myös Janne Kataja, jonka he tapasivat tuolloin ensimmäisen kerran. Janne huolehti heidät loungeen odottamaan ja antoi lahjan, jonka oli jo ehtinyt hankkia. Joka ei jäänyt viimeiseksi.
Venla rakastaa aikuisten huomiota. Tiia oli ajatellut, että kuvausseikkailu voisi tuoda sitä, mutta ei ollut osannut kuvitella, miten koko tuotantotiimi hemmottelisi lemmikkiään.
Äiti oli mukana kuvauksissa ja lähinnä varmisteli asioita. Ambulanssiin ja muihin kuvauspaikkoihin oli tutustuttava etukäteen ja se saattoi viedä aikaa.
Yhdessä valokuvassa Venlan nenässä on vaahtokarkkia, ja siihenkin on syynsä. Kaikki jutut eivät olleet tytölle mieluisia – esimerkiksi tekoverenä käytetty mehu, mikrofonin asentaminen tai sairaalakohtausten hengitysmaski. Esteitä yliteltiin pikkuhiljaa, leikin kautta. Inha hengitysmaski laitettiin ensin Haukulle ja sitten vasta Venlalle. Mikkikammosta päästiin, kun äänimies keksi salainen agentti -leikin. Jokainen sai oman agenttinimen: Venla oli agentti Nalle, Haukku oli Jääkarhu ja leikkiäiti oli Possu.
Tiukoissa paikoissa Tiia kaivoi taskustaan vaahtokarkkipussin ja pahimmat jumit ylitettiin jäätelöllä.
Kaikki menee hyvin
Venla syntyi yöllä yksitoista vuotta sitten ja oli äärettömän toivottu tyttö. Lääkäri toi uutisensa vasta seuraavana iltana, kun isä oli jo lähtenyt osastolta kotiin. Ei käyttänyt sanaa ”down”, vaan sanoi hämmentyneelle äidille: kyllähän sinä nuo piirteet itsekin näet.
Ensimmäisen yön Tiia Ronkainen itki.
”Mutta ei se ollut silloinkaan surua Venlasta, vaan pikemminkin huolta siitä, että miten muut asian kokisivat ja miten raadollinen maailma kohtelisi tyttöä. Itse menin aika äkkiä sokkivaiheen läpi. Viiden vuoden lapsettomuuden jälkeen ajattelin, että minulla ei ole mitään hätää, kun olen saanut vihdoin kokea raskauden ja saanut tämän lapsen. Epätietoisuuden keskellä ajattelin, että kyllä Venla pärjää.”
Jos hän voisi nyt sanoa jotain silloiselle itselleen, hän vahvistaisi juuri sen.
”Kaikki menee hyvin. Arjesta tulee aika tavallista. Lapsi käy koulua, me elämme, harrastamme ja teemme samoja juttuja kuin muutenkin tekisimme. Moni asia kestää vähän kauemmin, mutta mitä siitä.”
Tiia sanoo olevansa myös hyvin kiitollinen. ”Meille on auennut moni sellainen ovi, jota niin sanottu normaalius ei avaa. Aikuisiällä ei kovin helposti ystävysty uusien ihmisten kanssa. Tämän kautta olemme päässeet tapahtumiin, leireille ja toimintaan, josta on löytynyt todella tärkeitä rinnalla kulkijoita.”
Hän oli erityisopettaja jo Venlan syntyessä, eikä osaa sanoa, kumpi opettaa kumpaa – äiti opettajaa vai opettaja äitiä. Molemmat vahvistavat toisiaan, sen hän tietää.
”Minun oppilaani eivät ole Venlan tavoin erityislapsia, mutta tulee tilanteita, joissa mietitään tutkimuksia ja diagnooseja. Minä tiedän, mitä vanhemmat silloin kokevat ja pystyn tukemaan heitä.”
Venlan kautta hänen on myös vilpittömän helppo suhtautua siihen, että jokainen oppii omaan tahtiinsa. ”Parasta olisi, jos ihan kaikki lapset saisivat oppia pienryhmässä, oikeasti omilla ehdoillaan.”
Venla tykkää koulunkäynnistä. Matikka on kivaa ja lukeminenkin alkaa sujua. Oppimista voi tukea leikin varjolla: Ronkaisilla on parhaillaan menossa Tiian serkun keksimä lukuhaaste.
”Hän teki minun ja siskoni lapsille lukuhaasteen, jokaiselle oman tasoisen. Kun on lukenut kolme kirjaa, saa jäätelön. Viidestä kirjasta pääsee elokuviin. Jos tekee bonustehtävän, saa yllätyksen, joka on parempi kuin jätski ja elokuva. Eemilille tuli ihan lukubuumi ja Venlakin on loppusuoralla. Hänen kanssaan teemme niin, että hän lukee pienistä kirjoista joka toisen sivun ja minä joka toisen”, Tiia kertoo.
Ylistetty arki
”Ihan kivaa, että isosisko on näyttelijä, mutta ei se meidän elämään hirveästi vaikuta, paitsi kuvausten aikana. Silloin minä olen isän luona”, pikkuveli Eemil tuumaa.
Venlan ja Eemilin huoneen toisessa sängyssä asuu mustavalkoinen pandaperhe ja toisessa Haukku, seuranaan suuri, vaaleanpunainen yksisarvisten suku. On aika helppo arvata, kumpi on kumman.
Sisarukset ovat äidille vähän niin kuin kaksoset, vajaan kahden vuoden ikäerolla. Saman mittaiset ja samankokoisia kenkiä käyttävät kolmasluokkalaiset kulkevat koulumatkat useimmiten yhdessä. Venla käy pidennettyä oppivelvollisuutta lähikoulun pienryhmässä ja Eemil tavallisessa luokassa. He viihtyvät yhdessä ja pärjäävät hetken kahdestaankin. Aamuisin, kun äiti on lähtenyt töihin, Venla huolehtii, että Eemil muistaa ottaa repun mukaan.
Suunnitelma on kuitenkin ottaa kesällä askel kohti itsenäisempiä reviireitä. Venla jää nykyiseen huoneeseen, Eemil muuttaa äidin huoneeseen ja äiti siirtyy olohuoneen viereen, nykyiseen ”lasten olohuoneeseen”. Äidin ehto projektille on se, että jatkuvat yöheräilyt loppuvat, ja nyt on meneillään harjoitteluvaihe.
Tiia Ronkainen on tänä vuonna palannut täysipäiväiseen työhön tehtyään lyhennettyä työaikaa lasten ensimmäiset kouluvuodet. Vaikka opettajan työt loppuvat jo iltapäivällä, välillä tuntuu haastavalta ehtiä ja riittää kaikkeen, yksin. Kahden kodin elämää on takana nelisen vuotta: äidin luona on lasten ykköskoti ja isän luona ollaan joka toinen viikonloppu.
”Parasta perhe-elämässä on ihan tavallinen arki. Korona on haastanut monella tavalla, mutta olen myös nauttinut kiireettömyydestä. Nyt on ollut aikaa olla ja tehdä yhdessä, leipoa ja retkeillä.”
Tiia tunnustaa vaativansa itseltään paljon. Hänen oma äitinsä oli aina läsnä, ikiturvallinen peruskallio. Hän haluaa nyt olla samanlainen omille lapsilleen. Välillä hän saa itsensä kiinni myös älyttömyyksistä.
Kun tammikuussa lumikelit olivat parhaimmillaan ja heidän aikansa kului kuvauksissa, hän kantoi huolta siitä, että hiihtoretket jäävät lasten kanssa tekemättä.
”Kun sitten lopulta pääsimme ladulle, vähän nauratti. Tekeekö tämä nyt minusta paremman äidin?”
Ja taas hän muistutteli itseään: kaikkea ei tarvitse, eikä mitään pidä.
Yhdessätoista vuodessa Tiia on oppinut, että maailma voi yllättää myös hyvällä tavalla.
”Mutta sille pitää uskaltaa antaa mahdollisuus.”
He päättivät Venlan isän kanssa heti alussa, että he eivät jätä mitään tekemättä vamman vuoksi. Venlan kanssa mentiin vauvauinteihin ja muskareihin. Isoin kynnys Tiialle oli mennä synnytysvalmennuksessa muodostuneen äiti-lapsi-ryhmän tapaamiseen ensimmäisen kerran Venlan syntymän jälkeen.
”Mutta menin, ja kaikki suhtautuivat todella hyvin.”
Nelivuotiaana Venla sairastui alopesiaan ja pitkät, paksut hiukset lähtivät.
”Tunnetasolla se tuntui henkilökohtaisesti melkein vaikeammalta kuin Downin oireyhtymä”, Tiia tunnustaa. Silloin tulivat myös uudenlaiset katseet. Tiia arvelee, että ihmisten ensimmäinen oletus on, että tytöllä on syöpä.
Venla itse ei ota paineita. Kun äiti silloin tällöin kysyy, että haluaisitko peruukin, tyttö toteaa tyynesti: en tarvitse, mä olen kalju.
”Olen ajatellut, että jos asia ei häiritse häntä, sen ei tarvitse häiritä minuakaan. Katseisiin olen tottunut, ja nythän en enää tiedä, tuijotetaanko häntä siksi, että hänellä ei ole hiuksia vai Ivalon vuoksi”, Tiia nauraa.
Äiti älä jarruta
”Haluaisin jo koronasta pois, että pääsisi uimaan ja hoploppiin ja jäätelölle”, sanoo Venla.
Onneksi koulussa näkee kavereita ja heille Venla ei ole televisiotähti, sillä Ivalo ei ole lastenohjelma. Tyttö itse on saanut tuotantoyhtiöltä koosteen omista kohtauksistaan ja niitä on joskus mukava katsella.
Venlan parhaan ystävän äidille Tiia kerran sanoi: voi miten näen nuo joskus vielä asumassa kimpassa, kikattelemassa täydessä vauhdissa.
”Uskon, että Venla pystyy vielä asumaan itsenäisesti, tuetusti. Toivon myös, että hän löytää työtä, josta saa palkkaa. Ivalosta hän sai asiallisen korvauksen ja toive on, että elämän ensimmäinen palkka ei jää viimeiseksi”, sanoo Tiia.
”Minusta tulee isona poliisi”, toteaa Venla.
Suurin osa kuvauspalkoista on säästössä tulevaisuutta varten. Äidin kanssa sovittiin, että aina kun koko kauden kuvaukset ovat purkissa, mennään lelukauppaan ja Venla saa valita minkä tahansa yhden lelun. Ensimmäisellä kerralla tyttö osti leikkikiikarit. Toinen kerta päätettiin säästää tuonnemmaksi, kun tammikuun syntymäpäivät toivat niin paljon leluja.
Synttärit vietettiin itse asiassa kakkoskauden kuvausten keskellä. Kun Venla ja äiti lähtivät maskibussista kuvauksiin, heitä odotti yllätys.
”Ne lauloi ja oli kakkua ja lahjoja”, Venla kertoo.
”Sain leikkiäidiltä lasikuplan, jonka sisällä on yksisarvinen ja tähtiä ja kuu.”
Kuvakirjan takakansi alkaa lähestyä, mutta vielä yksi muisto: Saariselällä he laskivat äidin kanssa Suomen pisimmän pulkkamäen samassa pulkassa.”
”Se oli kivaa ja minä huusin, että äiti älä jarruta!”, Venla nauraa.
Äiti tunnustaa silloin jarruttaneensa kaikin voimin, mutta ymmärtää kyllä, että joskus pitää päästää irti. Ennen Ivaloa hän ei ollut tajunnut, miten suuri avain voi olla se, että pääsee tutuista ympyröistä pois. Hän tunnustaa itsekin rakastavansa rutiineja ja huomaa usein tekevänsä asioita toisen puolesta ihan vain, jotta arki pyörisi helpommin.
”Mutta joskus pitää luoda tilaisuuksia, joissa ihminen pääseekin toimimaan ihan eri tavalla kuin ennen. Nämä meidän aarteemme todella osaavat yllättää. Kaikki yllätykset eivät ole isoja ja näyttäviä, mutta yhtä arvokkaita”, Tiia Ronkainen sanoo.
*
Iina Kuustonen: Venlan kanssa työskenteleminen oli suuri lahja
”Venlan saaminen vastanäyttelijäksi oli minulle lahja. Hän toi valtavasti iloa, rakkautta ja aseista riisuvaa rehellisyyttä kuvauksiin. Hänen kanssaan näytteleminen oli leikkimistä, heittäytymistä ja tilanteiden elämistä. Liu’uimme leikin ja kohtausten välillä, keskustelimme ja nauroimme paljon. En koskaan unohda, miten kauniisti hän osoitti rakkautta ja luottamusta minua kohtaan.
Ihailen Tiian rohkeutta tarttua haasteeseen ja antaa Venlalle tällainen mahdollisuus. He ylittivät itsensä monta kertaa kuvauksissa ja uskon Venlan vahvistuneen kokemuksista. Sain Venlalta viimeisenä kuvauspäivänä kortin, jossa luki: Koskaan ei tiedä mihin pystyy, ellei yritä.”
IINA KUUSTONEN, näyttelijä ja Venlan leikkiäiti
*
- Artikkeli on julkaistu myös Tukiviestissä 2 / 2021, jonka teema on ’Äiti’.
- Ivalo-televisiosarjan kakkoskauden jaksot esitetään ensin Elisa Viihteen Viaplay-palvelussa ja myöhemmin Ylellä.