Niilolan perhesirkus
Ei koskaan enää parisuhdetta, vannoi Piia eron jälkeen. Nyt stunttivanhempi Tommi kokkaa parasta kasviskeittoa ja kuskaa porukan silakat uimaan. Tässä perheyksikössä halutaan puhua asioista ja jakaa vastuu.
Ei koskaan enää. Eron jälkeen Piia Niilola vannoi, etteivät parisuhde ja avioliitto ole enää häntä varten.
”Ajattelin ihan aidosti, että minun perheeni on nyt tässä ja että jatkossa keskityn muihin asioihin elämässä. Olenhan vahva, itsellinen nainen ja äiti.”
Piia jäi asumaan entisen yhteisen kodin naapuriin, jotta perheen poikien oli mahdollisimman helppoa siirtyä aikuisten asuntojen välillä. Vanhempien muuttaessa erilleen Verne oli 5- ja Valto 3-vuotias.
Sattuma kuitenkin käänsi Piian aikeet päälaelleen. Hän tapasi kotkalaisen Tommi Niilolan, joka oli tullut käymään Helsingissä osallistuakseen Slush-uusyritystapahtumaan.
”Meidän huumorintajumme natsasivat heti yhteen, ja puhuttavaa riitti”, Tommi kertoo.
Jutellessa ja tutustuessa löytyi aina vain uusia yhtäläisyyksiä: samat lempikirjat ja jopa sama suosikkihammastahnamerkki. Piia yritti kuitenkin vielä pyristellä orastavaa molemminpuolista kiinnostumista ja ihastumista vastaan.
”Pelottelin Tommia, että kai tajuat, että minulla on kaksi lasta. Hän ei ollut moksiskaan. Sitten lisäsin, että toisella on vielä kehitysvammakin. Edelleenkään Tommi ei hätkähtänyt lainkaan.”
Vähitellen tutuksi lapsille
Eri paikkakunnilla asuminen antoi Piialla ja Tommille aikaa tutustua rauhassa toisiinsa ja miettiä tulevaisuutta. Pian kävi joka tapauksessa selväksi, että eteenpäin jatketaan yhdessä. Rakastuminen iski voimakkaasti.
”Oli jännää kokea vielä aikuisena niin äärimmäisiä tunteita. Juoksin pitkiä lenkkejäkin ihan vaan rakastumisen voimin”, Piia muistelee.
Pitkään pariskunta tapasi toisiaan ainoastaan poikien ollessa isän luona. Tommin mieleen on jäänyt elävästi ensimmäinen kohtaaminen Vernen ja Valton kanssa.
”Ajelimme Sea Life -akvaarioon. Takapenkiltä turvaistuimista minua tarkkaili pari aika hiljaista poikaa. Pian opin, etteivät he ihan niin rauhallisia kavereita ole.”
Pojat puolestaan eivät oikein edes muista aikaa ennen Tommiin tulemista mukaan porukkaan.
Vähitellen Tommi alkoi viettää viikonloppuja Helsingissä myös lasten seurassa. Kypsyi ajatus muuttamisesta kokonaan saman katon alle.
Kotkaa harkittiin hetki yhteiseksi asuinpaikaksi, mutta poikien siirtyily kahden paikkakunnan välillä paljastui nopeasti liian hankalaksi yhtälöksi. Vernen tuen tarve vaikutti osaltaan asiaan.
”Tuntui tärkeältä, että poikien toinen koti isän luona on lähellä. Lisäksi saimme huomata, ettei vammaisten lasten palveluissa tunnisteta uusperheitä. Vernen palveluita ei olisi mitenkään saatu toimimaan yhtä hyvin sekä Helsingissä että Kotkassa”, Piia kertoo.
Tommin työnantaja oli valmis etätyöjärjestelyyn, vaikka koronasta ei vielä tuolloin tiedetty mitään. Niinpä valinta oli lopulta helppo: Tommi tyhjensi asuntonsa Kotkassa ja muutti Helsinkiin aivan uudenlaiseen elämään.
Yhteinen sävel löytyi
Tommi ja Piia keskustelivat etukäteen paljon siitä, mitä yhteenmuutto merkitsee parisuhteen ja poikien kannalta. Kummallakin on omasta lapsuudestaan kokemusta vanhempien erosta ja uusista kumppaneista.
”Pyrimme tekemään asiat siten, mikä on parasta juuri tälle perheyksikölle. Siihen kuuluu meidän lisäksi myös poikien isä. Sen sijaan ulkopuolisten odotuksista tai käsityksistä ei tarvitse välittää”, Piia sanoo.
Talouden toisen aikuisen merkitys konkretisoitui hänelle aivan tiettynä hetkenä pian yhteen muuttamisen jälkeen.
”Olin lähdössä viemään Verneä yöllä päivystykseen kurkunpäätulehduksen takia. Vanhasta muistista aloin jo hätäillä, että pitääkö Valtokin raahata mukaan. Sitten tajusin, että minullahan on nyt näissä tilanteissa puoliso rinnalla.”
Tommi sanoo löytäneensä roolinsa perheessä melko vaivattomasti ja luontevasti. Hän on lapsille vanhempien ohella kolmas turvallinen ja luotettava aikuinen. Toista isää pojat eivät tarvitse.
”Piian kanssa yhteinen linja on ollut helppo löytää myös perheen asioissa, sillä olemme molemmat ratkaisukeskeisiä tyyppejä”, Tommi pohtii.
Pojat ovat saaneet päättää itse, millä nimityksellä kutsuvat häntä. ”Useimmiten olen heille ihan vaan Tommi − ja joskus myös stunttivanhempi. Koirallemme Nöppöselle taas olen lasten mielestä tietysti isi.”
Piia kertoo, että vastuuta perheyksikön arjesta jaetaan aikuisten kesken mahdollisimman tasapuolisesti. Lapset asuvat joka toisen viikon isän luona aivan lähistöllä. Lyhyen välimatkan ansiosta myös unohtuneita tavaroita on helppo hakea kesken viikon.
”Nyt tämä on myös Tommin sirkus, vaikka kaikki apinat eivät ole aina olleet hänen”, Piia määrittelee nauraen.
Pojat kertovat, että Tommi osaa muun muassa kokata hyvää ruokaa.
”Tommin kasviskeitto on ihan parasta. Ja Tommi kuljettaa meitä aina uimaan, vaikka ei itse tykkää yhtä paljon vedestä. Äiti sanoo, että me olemme sellaisia silakoita.”
Jäykkää byrokratiaa
Sen sijaan yhteiskunnan ja palveluiden näkökulmasta perinteinen ydinperhe tuntuu edelleen olevan perusoletus. Piian mukaan ahdas perhekäsitys tulee vastaan mitä erilaisimmissa yhteyksissä.
”Vielä lisää hämmennystä aiheuttaa, että näytämme ulospäin ydinperheeltä. Kun Tommi vaikkapa vie Vernen hammaslääkäriin, häntä puhutellaan automaattisesti isäksi. Tällainen ei ehkä kuulosta kovin vakavalta, mutta on ennen kaikkea lapsille loukkaavaa ja kiusallista”, Piia sanoo.
Tommin mukaan osa tilanteista on lähinnä koomisia: ”Kun olimme tutustumassa koripallotreeneihin, valmentaja oli pojista tosi kiinnostunut. Syy oli minun pituuteni.”
Stereotypioista kuitenkin seuraa myös konkreettisia hankaluuksia. Esimerkiksi koulun Wilma-järjestelmän tunnukset annetaan vain vanhemmille. Ja pahimmillaan byrokratia johtaa tilanteisiin, joissa lapsi joutuu kokemaan turvattomuutta.
”Vernen koulutaksien kanssa on ollut aina pulmia. Kuskit ja aikataulut vaihtuvat, ja auto saattaa jättää Vernen muutaman talon päähän kotoa. Eikä tietoa muutoksista voi mitenkään saada Tommin puhelimeen edes silloin, kun hän on yksin ottamassa Verneä vastaan”, Piia kertoo.
Arkea helpottaisikin Tommin ja Piian mielestä kovasti, jos erilaisissa palveluissa huomioitaisiin tasavertaisesti kaikki uusperheeseen kuuluvat aikuiset.
Tiivis veljeskaksikko
Tommi kertoo, ettei hänellä ollut kehitysvammaisuudesta entuudestaan omakohtaisia kokemuksia – muttei myöskään ennakkoluuloja. Vernen Downin oireyhtymä näkyy perheen arjessa lähinnä siten, että hän kaipaa runsaasti aikuisten toiminnanohjausta.
”Vernelle täytyy sanoittaa asioita ja muistutella erilaisista rutiineista. Hommien sujuminen on paljon kiinni siitä, millainen vire hänellä sattuu kulloinkin olemaan. Esimerkiksi lukeminen onnistuu jo hyvänä päivänä”, Tommi kertoo.
Pienempänä Vernen apuna olivat tukiviittomat ja edelleen hän hyödyntää kuvia. Valtolle isoveljen vammaisuudesta on puhuttu aina avoimesti, kuten perheessä on muutenkin tapana asioita käsitellä.
Piia kuvailee poikien olleen aina kaksikko, jolla on aivan erityinen keskinäinen suhde. Verne on huomiosta nauttiva sosiaalinen luonne ja Valto puolestaan analyyttinen pohdiskelija.
”Monessa asiassa Valto on varmasti toiminut isoveljen kirittäjänä ja opettajana. On mukava nähdä, miten Verne on Valton ja tämän kavereiden mukana vaikkapa pelaamassa Fortnitea.”
Kymmenvuotias Valto kulkee jo omatoimisesti kouluun, ystävien luo ja lähiseudun harrastuksiin.
”Käyn kokkailussa ja temppuilussa”, Valto mainitsee.
Kaksitoistavuotias Verne kertoo viihtyvänsä hyvin koulussa ja oppituntien jälkeen iltapäiväkerhossa.
”Minulla on koulussa monta kaveria. Matikka on kivaa. Iltapäiväkerhossa on ensin välipala, ja sen jälkeen leikitään. Sitten tullaan kotiin ja levätään”, Verne kertoo.
Piian mukaan lepo onkin Vernelle erityisen tärkeää. Liian lyhyiksi jääneet yöunet vaikuttavat välittömästi vireyteen ja tekemiseen. ”Meillä siis mennään varsinkin arkena tosi aikaisin nukkumaan. Myös Valto on tähän tottunut ja asian hyväksynyt.”
Poikien ollessa isän luona Piialle ja Tommille jää kahdenkeskistä aikaa. Vapaahetket kuluvat silti silloinkin pitkälti edellisen viikon pyykkejä pestessä, lasten seuraavaan viikkoon valmistautuessa ja Nöppöstä ulkoiluttaessa.
”Tämä on juuri meidän omannäköistä arkea ja siksi hyvää.”
Artikkeli on julkaistu myös Tukiviestissä 1 / 2022. Lehden teemana oli Moninaiset perheet.