Mies, joka tekee itsensä ymmärrettäväksi
Juuso Pakarinen löysi taiteesta ilmaisukanavan ja yhteyden muihin ihmisiin. Kunpa vahvistuminen voisi siirtyä tähtihetkistä jokapäiväiseen elämään.
Tanssia? Näyttämökuvia kosketuksista? Tihentynyttä läsnäoloa?
En ole ihan varma, mitä näen, mutta kun Juuso Pakarinen astuu lavalle, jotain vaikuttavaa tapahtuu. Nyt hän on asettunut valokuvaajan iloksi tyhjän Kuopion Sotku-teatterin mustaan näyttämötilaan ja heittäytyy esiintymisleikkiin tanssitaiteilija Anna-Maria Väisäsen ja kuvataiteilija Johanna Rossin kanssa.
Juuri täällä Juuso astui lavalle ensimmäisen kerran, kesällä 2017. Teos Body Installation Loop rakentui tanssijaryhmän vastauksista kysymykseen: Kuka olisit, jos voisit olla kuka hyvänsä?
Jo silloin Juuso ammensi lempiteemastaan, kauhusta. Esitys huipentui hänen ja Eevi Tolvasen duettoon, jonka lopussa toiselle kävi kalpaten. Äänimaailma oli Juuson johdolla rakennettu niin pelottavaksi, että osa taiteilijaseurueesta halusi käyttää kuulosuojaimia.
Sittemmin suonenjokelainen Juuso Pakarinen, 27, on nähty kotimaisissa ja kansainvälisissä kokoonpanoissa pienillä ja suurilla näyttämöillä. Moni tukiliittolainen muistaa myös pysäyttävän performanssinumeron liittokokouksen illanvietossa toukokuussa 2019.
Juuso ei juurikaan kommunikoi sanoilla, mutta hänellä on kerrottavaa.
Kuka tämä tyyppi on?
Oletko sinä taiteilija Juuso Pakarisen äiti, kysyi ääni puhelimessa kesällä 2016. Paula Pakarisella löi tyhjää.
”Sanoin, että nimi on tuttu, mutta taiteilijasta en tiedä mitään”, nauraa Paula, Juuson äiti ja Suonenjoen tukiyhdistyksen puheenjohtaja.
Hänen Juusonsa oli käynyt koulua ”tuulikaapissa”, koska poikaa pidettiin liian haastavana ryhmään. Hänen Juusonsa oli kokeillut monenlaista työtoimintaa ja avotyötä, mutta ei vain löytänyt paikkaansa.
Puhelimessa oli Anna-Maria Väisänen, joka oli nähnyt Juuson toisin.
Joitain viikkoja aiemmin Juuso oli henkilökohtaisen avustajansa ehdotuksesta osallistunut Kuopion Lentävä kalakukko -festivaaleille. Savas oli tilannut kehollisen maalauksen taidetyöpajan Anna-Marialta ja Johanna Rossilta. Nuorisotalon yläkerrassa oli vuorattu koko huone paperilla, kaikki oli valmista. Sitten kävi niin, että pajaan saapui vain yksi osallistuja. Tämä yksi otti paidan pois, alkoi kieriä maalissa ja valtasi tilan.
”Ja me olimme, että WAU”, muistelevat Anna-Maria ja Johanna.
Kun yhteisötaiteilijat sitten saivat apurahan Näe minut, kuule meidät -hankkeeseen, oli selvää, että Juuso oli saatava ryhmään mukaan.
Kielimuurit katoavat
Aikuisiällä Juuson elämää on helpottanut oivallus puhetulkin mahdollisuudesta. Taidetöihinkin Juuso tuli aluksi tulkin kanssa, mutta pian osoittautui, että tämä on elämänalue, jossa tulkkia ei tarvita. Taiteen kieli on kehollinen ja vaistonvarainen, yhteinen tekeminen kuljettaa.
”Olemme tehneet yhteistyötä risteävän polun periaatteella. Kuljemme yhdessä, mutta valinnan paikassa minä astun sivuun. Kiinnitän paljon huomiota siihen, miten sanoitan asioita, ettei valinta olisi minun”, kuvaa Johanna Rossi.
Juuso, Johanna ja Anna-Maria muistelevat yhteisten vuosien kohokohtia. Yksi niistä on Body Installation Loop, jonka huikein versio tehtiin Joensuun kaupunginteatterin suurelle näyttämölle elokuussa 2018, Parafestien yhteydessä.
Saman vuoden marraskuussa luotiin By my hand -teos Outokummun vanhan kaivoksen näyttämölle Itä-Suomen Tanssikeskuksen Yksin sateessa! -festivaaleilla. Juuso ja Anna-Maria liittyivät viikoksi tasmanialaiseen Second Echo -performanssiryhmään, jossa osa tanssijoista on vammaisia ja osa vammattomia. Esityksen ohjasi Luke Campbell, jolla on Downin oireyhtymä. Heti ensimmäisenä päivänä porukasta tuli yksi yhteinen ja kielimuurit unohtuivat.
Paula kiittää myös taustajoukkojen mallisuoritusta. Hän itse sai työnantajaltaan luvan tehdä etätöitä Outokummusta käsin ja huolehti Juuson aamut, illat ja yöt. Suonenjoen kaupunki maksoi henkilökohtaisen avustajan koko viikoksi. Alkuviikon avustajana toimi Ulla Lindman, loppuviikon Johanna Rossi.
”Yövyimme samassa hostellissa ja oli huikeaa seurata, miten Juuso solahti osaksi taiteilijaporukkaa. Minä olin ulkopuolinen, ja ylpeä”, Paula kiittää.
Palavia asioita ja ihmisiä
Syksyllä 2018 Johanna Rossi ja Juuso Pakarinen ryhtyivät tekemään taidetyötoimintaa hankerahoituksen turvin. Joka torstai heillä oli työhuoneella Puijon koululla neljä tuntia ja vapaat kädet.
”Yritin antaa Juusolle mahdollisuuksia säikytellä itseäni”, Johanna hymyilee.
Säikyttely onnistui ja kaikenlaista alkoi syntyä. Juuso kehitteli kauhuelokuvahahmon – tupakasta ja viskistä pitävän Pääkallon. Hän piirsi käsikirjoituksen tussilla paperiarkeille, ja promokuviakin jo otettiin.
”Mitä sitten tapahtui”, Johanna kysyy Juusolta.
Juusosta pääsee painava huokaus.
”Niin. Juuso poltti käsikirjoituksen. Siitäkin on valokuva”, Johanna tulkkaa.
Miksi? Sen selvittäminen oli ja on oma prosessinsa.
”Enemmän kuin lopputulos meitä kuitenkin kiinnostaa se, mitä tässä tapahtuu.”
Johanna on yhä sitä mieltä, että elokuvan toteuttaminen olisi hyvä ajatus. Sekin on hyvä, että kauhu löysi uuden muotonsa, kun Tukiliiton liittokokousiltaan tilattiin esitys. Performanssi oli sekoitelma ääntä, kuvaa ja sirkukseen vivahtavaa ilmaisua. Moni katsomossa lakkasi hengittämästä, kun Johanna roikkui katosta köyden varassa ja Juuso laski häntä hitaasti alas.
Esityksen valmisteluvaiheessa osa Johannan palkasta järjestyi taidetyötoiminnan budjetista ja osa henkilökohtaisen avun määrärahoista. Juuson kuljetukset Kuopioon järjestyivät vapaa-ajan matkoista.
Järjestely oli hieno esimerkki siitä, että mahdollisen rajaa voi venyttää, kun lähi-ihmiset osaavat ja jaksavat säätää. Toisaalta se on raskas todiste pakollisen säätämisen määrästä.
Johannan ja Anna-Marian unelma olisi jatkuva, moniammatillinen taidetoiminta, joka tarjoaisi selkeitä polkuja harrastamiseen, syvempään tekemiseen tai vielä syvempään tekemiseen. Ihmisellä olisi mahdollisuus valita. He ovat nähneet ulkomailla taideyhteisöjä, jollaisissa Juusokin voisi kukoistaa.
Johanna on ottanut tavakseen kysyä kaikkialla, että mikä oli alkusysäys. Mistä kaikki alkoi? Tukholman Inuti-taidestudion vastaus jäi mieleen. Well, in the beginning there were some burning people.
”Tarvitaan palavia ihmisiä, juuri sellaisia kuin Paula. Ilman tällaisia vanhempia meillä ei olisi mitään. Me tarvitsisimme lisää pauloja”, Johanna sanoo.
Juuri nyt Johanna ja Anna-Maria myöntävät olevansa väsyneitä tekemisen silppuisuuteen. Monia rahoituskanavia on yritetty availla, mutta mikään ovi ei tunnu aukeavan.
Tukea ja luottamusta
Kun Paula Pakarinen kuuli köysikohtauksesta etukäteen, hän tarkisti Johanna Rossilta, oliko ymmärtänyt oikein. Lasket sitten henkesi poikani käsiin?
”Se oli kova näyttö Johannan tavasta roolittaa – ja luottaa. Mihin kaikkeen näistä kavereista olisikaan, jos he saisivat muilla elämänalueilla saman: tarvitsemansa tuen ja valtavan luottamuksen.”
Paula näkee pojassaan sydämellisen ja huumorintajuisen miehen, joka välittää syvästi muiden tunteista. Miehen, jonka elämän alkua puhevaikeus on vaikeuttanut paljon.
Alakoulun Juuso kävi Suonenjoella, yläkoulun Vaalijalan Sateenkaaren koulussa. Kuopiossa käyty Telma-koulutus oli käännekohta. Juuson herkkyys tuli tunnistetuksi ja hän sai uutta rohkeutta.
”Opettaja Siru Helama teki hyvää pohjatyötä itsenäistymiselle”, Paula sanoo.
Koulun päätteeksi poika yllätti ilmoittamalla, että haluaa muuttaa omilleen. Juuso itse luonnehtii asumistaan Suonenjoen Kahvimylly-asuntolassa näyttämällä peukaloa ylöspäin. Äiti soisi pojalleen vähän pienemmän kodin. Sellaisen, jossa olisi tilaa ja mahdollisuus tehdä itse enemmän, alkaen ruuanlaitosta.
”Juuso tarvitsee paljon tukea, mutta hänellä on myös taitoja, jotka helposti jäävät käyttämättä, kun tuki annetaan liian samanlaisena koko ryhmälle. Pitkälti kyse on siitä, että miestä ei ymmärretä tarpeeksi.”
Hän toivoisi, että asuntolassa hoksattaisiin käyttää säännöllisemmin puhetulkkia. Korona-ajan myötä puhetulkki jäi pois kokonaan, myös asukkaiden yhteisistä tiistaikokouksista.
Kevät oli muutenkin täynnä menetyksiä: ei henkilökohtaista apua, ei harrastuksia, ei kotiviikonloppuja.
Tammikuussa Juuso oli tavannut Leppävirran tansseissa Miran, joka tuntui erityiseltä. Kirjeitä ehdittiin vaihtaa, ja haaveilla uudesta tapaamisesta, mutta sitten tuli korona.
Äidin kanssa oli sentään iltakävelyitä, joilla sai tavata Iita-koiran, ja päivittäiset Facetime-puhelut. Kun eristys pitkittyi, ahdistus alkoi välittyä ruudun läpi.
Äitienpäivää edeltävänä perjantaina Tukiliitto ja muut kehitysvamma-alan järjestöt julkaisivat yhteisen kannanoton, jossa tuotiin esiin liikkumisrajoitusten lainvastaisuus. Paula tarttui Tukiliiton kannanottoon, ja puhelimeen.
”Otin yhteyttä asuntolaan ja sanoin, että Juuso taitaa nyt tulla äitienpäiväksi kotiin.”
Linjausta muutettiin, kuten monissa muissakin Suomen asumisyksiköissä, vihdoin. Emme suosittele, mutta emme voi kieltääkään.
Äitienpäiväsunnuntaina kokoontui koko perhe, myös pikkuveljet Veeti ja Miika, ja Miikan vaimo Satu, jonka vatsassa kasvavaa vauvaa tuleva Juuso-setä odottaa melkein yhtä innolla kuin tuleva mummi. Ja kun Juuso toi kahvin vuoteeseen, ilosta ja helpotuksesta itkettiin yhdessä.
Uusi alku
Keväällä 2016, juuri ennen kuin taiteilija Juuso Pakarinen löytyi, hänen elämänsä melkein päättyi.
Parasetamolimyrkytyksen alkusoitto tapahtui perjantaina, kotiloman kynnyksellä. Juuso oli ostanut ohjaajan silmän välttäessä liikaa olutta kaupasta. Ymmärrettyään virheensä hän oli tuhonnut ostokset nopeasti, ja siitä oli tullut paha olo.
Juuso kuuntelee tarinaa ja sanoo: Ei enää. Ei enää paha olo, ei enää sellaista erehdystä.
”Kaikki tekevät virheitä ja kaikilla on siihen oikeus. Minäkin olen omani tehnyt”, toteaa äiti.
Pahasta olosta oli seurannut omatoiminen ja perusteellinen Panadol-yliannostus, joka alkoi paljastua vasta sunnuntaina, kun isä Juha Pakarinen löysi tyhjän pilleripurkin pojan huoneen lattialta.
Toipuminen KYS:ssa alkoi tyrmäävästi. Maksa-arvojen mukaan ei pitänyt olla mitään mahdollisuutta jäädä henkiin. Paula ja Juha hyvästelivät poikansa, jäivät töistä pois ja vuorottelivat sängyn laidalla. Kun päivät kuluivat, avautui pienen ihmeen mahdollisuus, joka lopulta toteutui. Pieni pala maksasta oli jäänyt ehjäksi ja elin alkoi itse korjata itseään. Juuso toipui.
”Tuntuu kuin yhden vaiheen kirjankansi olisi mennyt kiinni, ja siitä avautui uusi elämä. Kaikki hyvät asiat ovat tapahtuneet Juusolle sen jälkeen”, Paula sanoo.
Pian sen jälkeen Juuso kutsuttiin Pieksämäen seurakuntaopiston kautta Tansaniaan pitämään luento vammaisseminaarissa. Hän valmisteli puhetulkin kanssa valokuvilla ja PCS-kuvilla diaesityksen Minun elämäni ennen ja nyt. Ja sitten tuli vielä taide.
Kun Paula Pakarinen näkee poikansa lavalla, hän aina vähän hämmästyy. Onko tuo minun poikani?
”Kaikki hänessä kasvaa: kroppa, olemus, itsetunto, rohkeus. Voi kunpa sitä omilla jaloilla seisomista ja omaa minuutta saisi edes murto-osan arkeen.”
Tekemisen ajanjaksoina voima säteilee muuhun elämään, mutta katkoskohdissa tulee tyhjyys.
”Se on jyrkkä vastakohta sille, mihin hän pystyisi.”
Miten elämä koronan jälkeen asettuu, on avoin kysymys. Vaalijalan Taidepesulan kanssa on käyty alustavia keskusteluja myös mahdollisuudesta tuoda toimintaa Suonenjoelle. Aika näyttää.
”Taidejutut ovat olleet elämän kruununjalokiviä, mutta suurimmat huolet ja isoimmat haaveet liittyvät arkeen. Kunpa löytyisi arkeen mielekäs tekeminen ja motivaatio lähteä aamulla jonnekin”, Paula sanoo.
Tärkeät miehet
Juuso Pakarisen elämän tärkeitä miehiä ovat isä, veljet ja kummisetä. Eno on kirjailija Pasi Lönn, jonka nuortenkirjoja Juuso on jäljentänyt kirjain kirjaimelta suuraakkosilla, ilman välilyöntejä – vaikka ei osaa kirjoittaa. Vaikuttavia tekstiteoksia on käytetty myös näyttämöteosten lavasteina.
”Ukki”, lisää Juuso painokkaasti. Äidinisä Eino kuoli 18 vuotta sitten, ja vieläkin Juuson mielen valtaa toisinaan ikävä ja suru.
Juuso vastaa kysymyksiin mieluiten niin, että tarjolla on kaksi vaihtoehtoa. Mitä hän itse haluaisi tehdä jatkossa? Olisiko mieluinen työ taidetta vai jotain muuta? Tiskaamista vai jotain muuta? Ruuvinlajittelua vai jotain muuta? Poissulkemalla pääsemme lopulta perille: Juuso haluaisi tehdä hommia, kuten isä. Pihatöitä, rakentelua ja ”miesten töitä”.
Joka toinen viikko Juuso tulee lapsuudenkotilomalle, ja jos äiti sattuu olemaan perjantai-iltana poissa, miehiä ei haittaa.
”Isän kanssa pitsaa”, Juuso Pakarinen virnistää.
Haastattelun päätteeksi isä tulee hakemaan Juuson ja Paulan teatterilta. Kysyn häneltä, mitä he tekevät perjantaisin, jos Paula on poissa.
”Syömme pitsaa”, Juha Pakarinen sanoo.
Artikkeli on julkaistu myös Tukiviestissä 3 / 2020.
