Ikääntymisen taikaa ja tähtipölyä

Teksti: Sirkka Nikulainen / Kuva: Janne Ruotsalainen / Sirkka Nikulainen

Kahvintuoksu leijuu keittiössä, teepannukin vislaa ja kupit on laitettu pöytään. Huusholli on siivottu jo viikolla, koska pikkuloma on pian alkamassa. Meillä pikkuloma tarkoittaa sitä, kun velimies saapuu luokseni viikonlopun viettoon. Vielä vaihdan käsipyyhkeet ja desinfioin ovenkahvat. Näin on koronasiivous tehty ja pikkuloma saa tulla.

Oho! Taksi peruuttaakin jo ulko-oveni eteen. Velimies näkyy kurkkivan hymyillen autonikkunasta: ”Onkohan siälä sisko mua vastassa?” Tarkka toimitus näkyy olevan taksimatkan maksaminen. Tärkein tilanne on kuitenkin se, kun taksikuski nostaa autonsa perästä kävelytuen, eli ”rorraattorin” Mikko-veljen tueksi ja turvaksi.

Mikko, 51, on musikaalinen, huumorintajuinen ja hienotunteinen Down-herra. Hän tarvitsee päivittäin monenlaista tukea ja ohjausta. Jo pienestä pitäen, Mikko oli aina kotiperheemme mukana kaikessa toiminnassa. Perintönä lapsuuskodista ovat kalenterivuoden juhlapyhät ja syntymäpäivät, jotka rytmittävät arkea. Aikoinaan, kun omat vanhempamme ikääntyivät, oli hyvin luonnollista, että autoimme heitä monissa arkiaskareissa. Näin ”vanhuudenpäivät” tulivat vähitellen tutuksi Mikollekin.

Mikko asuu naapurikunnassa Tampereella. Omassa tutuksi tulleessa kodissaan hän on asunut yli 30 vuotta. On varsin tärkeää, että ympärillä olevat ihmiset tuntevat Mikon ja Mikko tuntee heidät. Tuon tutun asuinyhteisön ohjaajat ja asukkaat ovat säilyneet pitkälti samoina, jolloin ihmisten vaihtuvuus Mikon ympärillä on ollut vähäistä. Pitkäaikaiset suhteet ovat rakentaneet luottamusta, vahvistaneet arjen tasapainoa ja tuoneet turvallisuutta arkielämään.

Nykyisin moni asia on toisin, mitä nuorempana. Veljen toimintakyky on hidastunut, joskus lepo tai päiväunet ovat tarpeellisia. Toisinaan selkä on kankea tai oma-aloitteinen keskustelu vähäistä ja lauseet lyhyitä. Joskus taas hyvin nukutun yön jälkeen, kun käyttämätön päivä on edessä, löytyykin virtaa mieluisille asioille.

Ikääntymisen hahmottamista auttaa jollain tasolla se, kun Mikon kanssa muistelemme vanhempiemme viimeisiä vanhuusvuosia. Korkea ikä saattoi heille tehdä sen, että silmälasit olivat usein hukassa. Sitten nauramme lujasti, kun aivan samalla tavalla ovat omatkin silmälasimme tai avaimet kateissa. Silloin, kun hajamielisyyttä on ilmassa tai muisti tuntuu pätkivän, monet ikääntymiseen liittyvät tilanteet ilmenevät Mikollakin samaan tapaan kuin kenellä tahansa.

Musiikki on Mikolle kuin elämänkokoinen syli. Huumorintaju on toisinaan kuin taikaa, joka auttaa ottamaan ilon irti sieltä, mistä se on saatavissa. Kun jonkin hauska kömmähdys naurattaa, on kuin tähtipölyä leijailisi kikatuksen keskellä. Kysyessäni Mikolta, mitä terveisiä laitetaan tähän kirjoitukseeni, hän toteaa: ”Oikein paljon terveisiä Tulppaanitaloon ja oikein hyvää syksyä!”