Se hyvä, mikä jokaisessa on

Luin taannoin Ylen uutisen koulusta ja erityisoppilaista. Siinä nostettiin esiin, miten erityisen tuen tarve ei aina näy ulospäin ja että ”jos opettajalla ei ole koulutusta näihin asioihin, hän helposti saattaa tulkita, että oppilas on hankala ja huonosti kasvatettu.” Myöhemmin törmäsin mielipidepalstalla tekstiin erityislasten kurittomuudesta ja vanhempien taitamattomuudesta ja minussa nousi kapina! Alkoi ärsyttää yleinen ajatus, että erityistyypit ovat kurittomia ja vanhemmat vastuussa. Kyllä, ovathan erityisoppilaiden vanhemmat vastuussa, mutta niin ovat tavistenkin.

Olin koulussa töissä ollessani sitä mieltä, että me keskitymme liian suurella intensiteetillä ongelmiin. Niin suurella, että ne hautaavat alleen sen hyvän, mikä jokaisessa on. Tietenkin on haasteita ja ongelmia, jotka pitää tuoda esille, mutta en usko, että ne ongelmat aukeavat ketään syyttämällä ja kaatamalla negaatiota kenenkään niskaan. Mieluummin positiivisella ja realistisella asenteella ongelmienkin kimppuun, niin ainakin itse ajattelen ja koetan tehdä.

Elämä erityislapsen kanssa on suo, joka joskus upottaa lujaa ja joskus pitää pinnalla hetken – väsyttää, mutta toisaalta kannattelee ja kasvattaa upeaa hillaa, kun sen antaa rauhassa olla.

Väsyneestä vanhemmasta saa ja pitää kasvaa ylpeästi väsynyt erityislapsen vanhempi, jota koulun ja kasvatusjärjestelmän pitäisi kuunnella ja tukea, eikä lytätä negatiivisella paatoksella. Vaa’an pitäisi pysyä tasapainossa, tai positiivisemman puolella. Sillä vanhempi, joka on kaatopaikka lapsensa touhuista, saattaa olla kaatopaikka lapselleen ja tästä lähtee kierre, jota ei vain kahvilla ja vanhempainvartilla paranneta. Lisää kuuntelua, taitoa ja ymmärrystä kasvatustyössä oleville! Tietenkin on jo upeita yksilöitä, jotka tämän ovat tajunneet. Heistä pitäisi jokaisen vanhemman olla onnellisia, sillä sellaisten kasvattajien kanssa kaikki tulevat kuulluksi.

Minulla oli tänään kylässä autistinen nuorimies. Hän jankutti kaupassa ostamaan kukkia, eikä lakannut millään, ennen kuin sai kukat haettua. Ihmettelin tätä ja kysyin, miksi pitää saada kukkia. Hän ei vastannut, mutta hymy ja olemus saivat minut ajattelemaan. Me ihmiset näemme arjessa liikaa negatiivisia asioita (ja autismissa vielä enemmän).

Miksi emme vain nauti siitä, että joku haluaa ostaa kukkia? Ehkä hän näki jotain, mitä minä en nähnyt – mukamas kiireissä elämässäni, viiden ruuhkassa kaupassa? Sillä nyt kun katselen noita kukkiani iltateen kanssa, tajuan että nehän tuoksuvat ihanalta, ne ovat upean värisiä ja on ihanaa, kun joku on ne varta vasten minulle hakenut. Ehkäpä tämä oli juuri se, mitä tässä haettiin. Mene ja tiedä.

* Kirjoittaja on työskennellyt sekä koulunkäynnin ohjaajana että ohjaajana ryhmäkodissa.