Rakkaus kuuluu kaikille

Valitettavasti monille kehitysvammaisille ihmisille tämä oikeus ei toteudu. He saattavat asua asumisyksikössä tai tukiasunnossa, joissa ei ole mahdollisuutta yhteiseen asuntoon ja elämään puolison kanssa. Tai heitä saatetaan estää muuttamasta yhteen vedoten esimerkiksi heidän tuen tarpeeseensa ja siihen, että yhteinen elämä ei ehkä onnistukaan, vaan joudutaan muuttamaan uudelleen. Tämä ei ole vain epäoikeudenmukaista – se on ihmisoikeuskysymys.

Kokemuksen ääni

Keskustelussamme Tukiliiton Pohjois-Suomen kokemustoimijoiden kesken nousi esiin kokemuksia ja ajatuksia asumisesta puolison kanssa. Moni kertoi, kuinka vaikeaa on löytää asuntoa pariskunnalle, jos jompikumpi tai molemmat tarvitsevat tukea ympäri vuorokauden tai jos kahden ihmisen apuvälineiden pitäisi mahtua samaan asuntoon: ”Yksinäisille meikäläisille on asuntoja. Mutta hups keikkaa, kun kyseessä on pariskunta, jossa jompikumpi tai molemmat tarvitsevat apua 24/7 – eipä niitä asuntoja ole.”

Sirpa Kröger kiteytti tunteet yhteen lauseeseen, joka jäi monien mieleen: ”Antakaa meidän rakastaa.”

Sirpa kertoi myös, että vaikka ohjaajat usein ymmärtävät tilanteen ja ovat samaa mieltä, käytännössä asiat eivät etene. Kun kaksi kehitysvammaista ihmistä, jotka asuvat samassa asumisyksikössä, haluavat muuttaa yhteen, yksikön työntekijän vastaus voi olla tämä: ”Siitä pitää keskustella lääkärin tai sosiaalityöntekijän kanssa.”

Toisin sanoen rakkaus ei riitä – tarvitaan viranomaisen lupa.

Toisin sanoen rakkaus ei riitä – tarvitaan viranomaisen lupa.

Joskus esteet eivät ole vain fyysisiä tai rakenteellisia, vaan myös asenteellisia. Vanhoilliset käsitykset siitä, mitä kehitysvammaiset ihmiset voivat tai eivät voi tehdä, olivat kokemustoimijoille tuttuja: ”Joillakin voi olla vanhanaikaisia ajattelutapoja, että me ei voida seurustella. Me ei voida asua yhdessä. Me ei voida sitä ja tätä.”

Yhteinen arki vähentää yksinäisyyttä

Yhteiskunnassa on tuotu esiin huolta siitä, että kehitysvammaiset ihmiset kärsivät yksinäisyydestä. On järjestetty kampanjoita, kirjoitettu raportteja ja nostettu esiin tarve lisätä osallisuutta. Mutta samalla unohdetaan usein se, mikä auttaa useimpia ihmisiä yksinäisyyteen: mahdollisuus jakaa arki tärkeän ihmisen kanssa.

Kun saa asua puolison kanssa, ei ole niin yksinäinen. Tämä pätee meistä useimpiin. Rakkaus, läheisyys ja yhteinen elämä ovat keskeisiä hyvinvoinnin lähteitä. Ne eivät saa olla etuoikeuksia, vaan perusoikeuksia.

Mitä sanoo YK:n vammaissopimus?

YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva yleissopimus (CRPD) on selkeä: kaikilla vammaisilla henkilöillä on oikeus valita ja päättää, miten, missä ja kenen kanssa he haluavat asua – riippumatta heidän tuen tarpeestaan.

Sopimuksen 19 artikla turvaa oikeutta elää itsenäisesti ja olla osallisena yhteisössä. Tämä tarkoittaa, että vammaisilla henkilöillä on oltava mahdollisuus valita asumismuotonsa ja -kumppaninsa.

Suomessa sopimus on ollut voimassa vuodesta 2016 ja se on osa kansallista lainsäädäntöä. Silti käytännön toteutus laahaa perässä.

On aika toimia

Oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi on yksi ihmisyyden peruspilareista. Se ei saa olla etuoikeus, joka on varattu vain niille, jotka eivät tarvitse tukea arjessaan. Kehitysvammaisten ihmisten oikeus rakkauteen, parisuhteeseen ja yhteiseen kotiin on yhtä tärkeä kuin kenen tahansa muun.

Meidän on aika muuttaa asenteita ja rakenteita. On aika kuunnella kehitysvammaisia ihmisiä itseään ja tunnustaa heidän oikeutensa elää täyttä elämää – rakkauden kanssa, ei ilman sitä.

Tekstin ovat kirjoittaneet Tukiliiton vammaispalveluiden asiantuntija Anne Saarinen sekä Pohjois-Suomen Elämä omaksi -hankkeen kokemustoimijat Sirpa Kröger Oulusta sekä Anu Kurtti ja Mika Saapunki Kuusamosta.