Osallisuuden askeleita

15.02.2019

Tuuli Tomperi
Tuuli Tomperi

Viime keväänä etsin sopivaa harjoittelupaikkaa. Satuin huomaamaan Kehitysvammaisten Tukiliiton ilmoituksen yliopistoni sivuilla. En kuitenkaan heti uskaltanut hakea, koska ajattelin, ettei opiskelualani tai työkokemukseni sopisi tehtävään. Ilmoitus jäi kuitenkin kummittelemaan mieleeni, ja onneksi lopulta hain tehtävään, koska epäilykseni osoittautuivat täysin vääriksi. Ilokseni minut valittiin tehtävään.

Ennen harjoittelua pohdin paljon yhdenvertaisuutta ja omia etuoikeuksiani. Miten voin edistää tietyn ihmisryhmän oikeuksia, jos en itse edusta kyseistä ryhmää tai tiedä, mitä he oikeasti haluavat? Ylipäänsä jako meihin ja muihin on ongelmallista, koska se kategorisoi ja arvottaa ihmisiä. Kun aloitin harjoittelun, tajusin, että pohdintani olivat osuneet toimenkuvaani kuuluvan osallisuuden edistämisen ytimeen.

Harjoittelussa kuulin monta kertaa, että ei ole olemassa meidän ja teidän osallisuutta – on vain yksi kaikkien osallisuus. Tällä hetkellä se ei kuitenkaan toteudu. Olin punavihreässä kuplassani tottunut siihen, että esimerkiksi rasismista puhuttaessa ääni pitää antaa rasismia kokeville ihmisille. Rasismin ja ableismin eli vammaisiin ihmisiin kohdistuvan syrjinnän vastainen taistelu on kuitenkin aivan eri vaiheessa. Ennen kuin kehitysvammaiset ihmiset saavat äänensä kuuluviin, pitää purkaa yhteiskunnan rakenteellisia esteitä.

Kansalaisoikeustaisteluissa on jotain hyvin samanlaista. Yhdysvalloissa orjuus muuttui perustuslain vastaiseksi vasta sisällissodan jälkeen vuonna 1865. Sen jälkeen syrjintää ylläpidettiin muun muassa segregaatiolla, jossa ihmisiä eroteltiin ihonvärin perusteella yhteiskunnan toiminnoista kuten koulutuksesta ja julkisesta liikenteestä. Yhdenvertaisuus ei edelleenkään toteudu Yhdysvalloissa; afroamerikkalaiset ovat köyhempiä ja kuolevat nuorempina kuin valkoiset amerikkalaiset.

Myös Suomessa kehitysvammaisten ihmisten asema on ollut synkkä. Vielä 1960-luvulla kehitysvammaisten ihmisten pakkosterilisointi ja äänioikeuden puuttuminen olivat todellisuutta. Puolessa vuosisadassa Suomen ihmisoikeustilanne on parantunut, mutta paljon on vielä parannettavaa. Laitosasumista ei ole purettu kokonaan, ja opetuksessa erityisryhmiä, -luokkia ja -kouluja puolustetaan edelleen vankasti. Erillisyys jatkuu aikuisuuteen. Vain harva kehitysvammainen ihminen on palkkatöissä, ja moni viettää päivänsä toimintakeskuksissa.

Pienessä entisen harjoittelijan mielessäni tulin siihen tulokseen, että osallisuuden vähimmäisvaatimus on segregaation purkaminen yhteiskunnan rakenteista. Se ei tarkoita yhteiskuntaa, jossa ei saisi tukea, vaan yhteiskuntaa, joka olisi kaikille yhteinen. Vasta sen jälkeen jokaisella ihmisellä on yhdenvertainen mahdollisuus olla osallinen yhteiskunnassamme.

Harjoittelija @tuulitomperi: Ymmärsin, että #osallisuus’n vähimmäisvaatimus on #segregaatio’n purkaminen rakenteista. Se ei tarkoita yhteiskuntaa, jossa ei saisi tukea, vaan yhteiskuntaa, joka olisi kaikille yhteinen. #inkluusio