Lasten osallisuuden samanlaisuus ja erityisyys

Mistä puhumme, kun puhumme lasten osallisuudesta ylipäänsä ja erityisesti silloin, jos lapsella on jokin vamma? Mitä ymmärrämme sillä, että haluamme kuulla lapsen näkökulman ja tunnistaa hänelle tärkeät asiat? Onko mielessämme joku ennalta mietitty mukana olon tapa, joka on mielestämme ”oikea” vai hyväksymmekö monenlaiset tavat osallisuudelle? Entä jos lapsi ei kommunikoi sanallisesti, miten hän voi silloin olla osallinen?

Yksinkertaistettuna kaikenlaisten lasten osallisuuden tukemisessa on kyse siitä, millaisina näemme lapset ja nuoret. Tunnistammeko heidän monenlaiset tapansa ja tarpeensa vai olemmeko jo ennalta määritelleet ne tavat, joiden myötä osallistuminen on mahdollista. Esimerkiksi puheeseen perustuvat osallistumisen keinot mahdollistavat sitä erityisesti sanavalmiille ja puheliaille lapsille.

Lasten osallistuminen on kuitenkin usein myös tekoja, eivätkä nämä teot aina edes ole näkyviä. Lapsi voi hakeutua sellaiseen yhteisöön, josta kokee olevansa osa ilman, että hän muilla tavoin ilmaisee osallisuuttaan. Lapsi voi myös kieltäytyä ottamasta osaa toimintaan, joka ei tunnu omalta, mutta tällaista kieltäytymistä ei aina tunnisteta aktiiviseksi kannanotoksi.

*

Vammaisten lasten kokemuksellisen osallisuuden tunnistaminen on erityisen haastavaa, sillä usein vammainen tai sairas lapsi tarvitsee oman läheisen aikuisen tulkitsemaan kokemuksiaan ja viestimään niistä muille. Kokemus ikään kuin rakentuu aikuisen avulla.

Miten voimme varmistaa, ettei kyse ole aikuisen tulkinnasta vaan lapsen aidosta kokemuksesta? Ja millainen mahdollisuus ylipäänsä on tavoittaa jonkun toisen ”aito” kokemus? Emmekö joka tapauksessa elä maailmassa, jossa olemme jatkuvissa suhteissa toinen toisiimme ja tekemisemme ja mukanaolomme rakentuvat näissä suhteissa? Näin ajatellen ei ole olemassa mitään yksilön täydellisen omaa näkökulmaa tai mielipidettä, vaan yhteisössä rakentuneita tarpeita ja toiveita omalle olemiselle. Esimerkiksi toive olla mukana voi syntyä tarpeesta saada olla joidenkin tiettyjen ihmisten seurassa. Jos tämä ei ole mahdollista, voi ulkopuolisuuden tunne olla musertava.

Toisesta näkökulmasta aidon kokemuksen tavoittamisessa on kyse tutustumisesta. Jotta toisen ihmisen kokemuksen voi ylipäänsä tavoittaa, täytyy ihmiseen tutustua. Kun oppii tuntemaan toisen, oppii myös ymmärtämään hänen tapaansa jäsentää maailmaa ja antaa sille merkityksiä. Jos toinen ei muodosta käsitystään sanallisesti, voi tutustuminen vaatia enemmän aikaa, vaivannäköä ja menetelmiä, mutta on varmasti sen arvoista. Kohtaamalla toinen hänen toivomallaan tavalla ja tutustumalla hänen maailmaansa luodaan yhteys, jonka avulla voi avautua näkymä toisen kokemukselliseen maailmaan.

Kohtaamisessa on kyse myös ihmisen halusta tulla tunnistetuksi sellaisena kuin kokee olevansa, ei ulkopuolisten tekijöiden määrittelemänä. Tämä on erityisen merkittävää vammaisten tai muuten sairaiden lasten kohdalla. Jos tulee jatkuvasti kohdatuksi vain vammansa kautta, se alkaa helposti määritellä ihmistä kokonaisuudessaan. Voi tuntua raskaalta tai jopa epäoikeudenmukaiselta, jos jokainen mieltymys, jokainen toive, pyyntö tai ajatus tulkitaan muiden puolelta vain vamman tai sairauden läpi. Kaikki lapset erityisyyksistään huolimatta ovat kuitenkin lapsia, jotka nauttivat samankaltaisista asioista; läheisistä ihmisistä, leikistä, eläimistä, musiikista, saduista, elokuvista, luonnosta, harrastuksista tai peleistä. Näistä asioista pitäisi myös osata tunnistaa heidän arkensa osallisuuden yhteisöjä, tekoja ja olemisen mahdollisuuksia, jotka vahvistavat kokemusta omasta mukanaolosta ja merkityksestä muille.

Yhteiskunnan tehtävä on mahdollistaa kaikenlaisten lasten osallisuus, eikä mikään yksittäinen muoto, tapa tai yhteisö saisi tulla poissuljetuksi mahdollisuuksien joukosta vain, koska sen järjestäminen on hankalaa tai vaatii erityisyyksien huomioimista. Kaikki lapset ovat omine erityisyyksineen yhtä arvokkaita ja heidän tulisi jokaisen voida tuntea yhteiskunta omakseen.

* Kirjoittaja on SOS Lapsikylän kehittämissuunnittelija, jonka tuore väitöskirja käsittelee lasten osallisuuden ilmenemistä arjessa. Yhteiskunnallinen osallisuus ja toimijuus – Lasten osallistuminen, kansalaisuus ja poliittisuus arjen käytäntöinä (2018).