Koko ratkaisee?

Kun asumisyksikön koko kasvaa, siellä asuvien ihmisten itsemääräämisoikeuden rajoittaminen lisääntyy. Korrelaatio näyttäytyy varsin suorana Valviran tuoreessa raportissa Itsemääräämisoikeuden toteutuminen kehitysvammahuollon asumis- ja laitospalveluissa vuonna 2017. Raporttiin on koottu tietoja 469 yksiköstä.

Raportissa esiintyvä kuva havainnollistaa, että erityisen paljon rajoittamista tapahtuu, kun yksikön koko ylittää 15 henkilöä. Vähiten rajoittamista tapahtuu alle kahdeksan henkilön yksiköissä.

Vaikka havainto on yksiselitteinen, siitä ei voi tehdä suoraa tulkintaa, että asumisyksikön koko aiheuttaisi rajoittamisen tarpeen. Pikemminkin tulkitsen lukuja niin, että mitä enemmän ihmisiä asuu samassa yksikössä, sitä vaikeampaa työntekijöiden on käytännössä toimia niin, että itsemääräämisoikeus toteutuu mahdollisimman täysimääräisesti.

Näiden tilastojen valossa on ikävää, että kehitysvammaisten aikuisten asumisessa Suomessa vähintään 15-paikkaisesta asumisyksiköstä näyttäisi muodostuneen lähtökohta uusien yksiköiden suunnittelulle.

Osittain tilastoa selittää se, millä tavalla Suomessa on järjestetty asumispalvelut eri tilanteissa. Usein kaikkein ”haastavimmissa” tilanteissa ainoa hoitovaihtoehto on laitoshoito. Monilla alueilla tämä tarkoittaa käytännössä isoa yksikköä. Arkijärjellä tämä tuntuu nurinkuriselta. Eikö asian pitäisi näiden lukujen valossa olla juuri päinvastoin? Mitä vaikeampi tilanne, sitä tärkeämpää on huolehtia työntekijöiden mahdollisuudesta käyttää osaamistaan asukkaan itsemääräämisoikeuden vahvistamiseen, ja tämä onnistuisi parhaiten mahdollisimman pienessä yksikössä. Toki yksi haaste on myös löytää vaativa erityisasiantuntemus hyvin pieneen yksikköön.

Keskusteluissa perheiden kanssa olemme myös huomanneet, että niin sanottu ”haastava ja vaikea” asiakas tarkoittaa usein samaa kuin kaikkein yksilöllisin, kaikkein aktiivisin tai kaikkein eniten omaa rauhaa ja hiljaisuutta tarvitseva ihminen. He ovat usein niitä, jotka tässä tilastossa näyttäytyvät rajoitustoimenpiteitä tarvitsevina henkilöinä.

Kun asumisyksikön koko kasvaa, ihmisten #itsemääräämisoikeus’n rajoittaminen lisääntyy. #Valvira’n raportti tekee näkyväksi #imo-lain soveltamisen ongelmia.

Itsemääräämisoikeus tarkoittaa oikeutta päättää itse omasta elämästään ja tehdä valintoja. Asiaa koskevia säännöksiä löytyy niin kansainvälisistä sopimuksista kuin kotimaisesta lainsäädännöstäkin. Viime kädessä itsemääräämisoikeudessa on kyse siitä, kuka käyttää valtaa.

Kehitysvammalain itsemääräämisoikeutta koskevien säännösten tarkoitus on edistää erityishuollon piirissä olevien henkilöiden itsemääräämisoikeutta ja vähentää rajoitustoimenpiteiden käyttöä. Vaikka suurin osa säännöksistä koskee rajoitustoimenpiteitä, lain varsinainen henki ja tarkoitus on itsemääräämisoikeuden vahvistaminen.

Valviran raportti tekee näkyväksi, että lain soveltamisessa on tulkintavaikeuksia. Asumisen työntekijöille on kyselyn mukaan epäselvää, millaisia päätöksiä ja ratkaisuja rajoittamistoimenpiteissä tulee tehdä, ja kuka niitä voi tehdä. Säätely onkin sen osalta aika monimutkainen: itsekin olen sitä useamman kerran selvitellyt ja kysymyksiä riittää edelleen. Toivottavasti tuleva itsemääräämisoikeuden lainsäädäntötyö tuo tilanteeseen selvyyttä.

*

Valviran raportti tuo esiin puutteita myös siinä, miten erityishuollossa olevan henkilön palvelu- ja hoitosuunnitelmaan kirjataan keinot, joilla tuetaan ja edistetään hänen itsenäistä suoriutumistaan ja itsemääräämisoikeutensa toteutumista asumispalveluissa.

Tästä syntyviä ongelmia tulee esiin myös Tukiliiton lakineuvonnassa. Tavanomainen esimerkki on vaikkapa diabeteksen hoitotasapaino, joka edellyttäisi tukea ja huomion kiinnittämistä ruokavalioon. Aiemmin ongelmat saatettiin ehkäistä esimerkiksi pitämällä diabeetikon karkit lukitussa kaapissa, jotta herkuttelua pystyttiin helpommin kontrolloimaan. Nyt täytyisi uudella tavalla käyttää aikaa, lähiverkoston tiivistä tukea ja yksilöllisiä vuorovaikutuksen keinoja, jotta oppimisen ja ymmärtämisen vamma ei estäisi aikuista ihmistä tekemästä omaa terveyttään edistäviä valintoja. Tätä tarvetta joudutaan huomioimaan myös työn resurssoinnissa.

Itsemääräämisoikeutta rajoittavia toimenpiteitä on mahdollista vähentää myös kaikkein haastavimmissa tilanteissa. Taitoa opiskellaan jatkuvasti asumisyksiköissä eri puolilla Suomea. Mitä enemmän opimme jakamaan löytynyttä tietoa ja ymmärrystä, sitä nopeammin vaikeus hälvenee.

* Kirjoittaja työskentelee Tukiliiton oikeuksien valvonnan tiimissä vammaispalveluiden asiantuntijana.