Erityisen äitiyden tarinoissa onni on piparkakkutalo

Vuosi sitten minulla oli ilo kohdata haastatteluiden merkeissä neljä erityistä tukea tarvitsevaa äitiä, jotka tavoitin Tukiliiton Vahvistu vanhempana -hankkeen Taija Humiston suurella avustuksella. Haastattelut keräsin aineistoksi sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani, jonka aiheena olivat tarinat erityistä tukea tarvitsevien äitien vanhemmuudesta. Oli erittäin kiinnostavaa tarttua aiheeseen, jota on etenkin Suomessa vain vähän tutkittu.

Tutkielmani keskeiset tulokset ovat kaksi erityisen äitiyden tarinaa, jotka olen nimennyt Tuetun äidin tarinaksi sekä Luopuneen äidin tarinaksi. Tuetun äidin tarinassa äidin oma toimijuus on vahvaa, koska tukea on tarjolla riittävästi sekä omasta lähipiiristä että yhteiskunnan taholta. Luopuneen äidin tarinassa äidin oma toimijuus on ristiriitaisempaa, eikä äiti koe saavansa riittävästi ja oikeanlaista tukea vanhemmuuteensa, mikä korostaa äidin omaa erityisen tuen tarvetta.

Tuki on tarinoissa monenlaista: virallista, epävirallista, toivottua, itsestään selvää, pitkin hampain vastaanotettua tai torjuttua. Yhtä kaikki, tuki on merkityksellistä. Tärkeää on, ettei vastaanotettu tuki tukahduta äidin omaa vanhemmuutta, sivuuta vanhempaa pääroolista sivuosaan.

Oli kiinnostavaa huomata, etteivät nykyäitiyden paineet ja odotukset ulottuneet erityisten äitien tarinoihin. Niistä puuttuu tyystin äitiyden suorittaminen ja täydellisen äitiyden tavoittelu. Erityisen äitiyden tarinoissa onni on arkisia, pieniä tapahtumia, tavallisuutta.

Onni on yhdessä lapsen kanssa tehty piparkakkutalo ja kuppi kahvia; ilo siitä, että voi touhuta lapsen kanssa. Äidit keskittyvät omaan vanhemmuuteensa eivätkä ota paineita verratessaan itseään jatkuvasti median luomiin kuviin äideistä. Tavallinen arki on parasta – ja se riittää.

Pro gradu -työ löytyy kokonaisuudessaan Jyväskylän yliopiston sivuilta:
Erityisen äitiyden tarinat: narratiivinen haastattelututkimus erityistä tukea tarvitsevien äitien vanhemmuudesta