Onnea Tarmo Alava!

Arvostettu erityispedagogiikan professori Paula Määttä kysyi joskus 90-luvun puolivälissä minulta ja päivänsankariltamme Tarmolta eräässä seminaarissa, keitä nuo tukemanne Hihitysvammaiset ovat, en ole vielä heistä kuullut. Hän viittasi esittelypöytämme takana olevaan rullaständiin, jonka yläosassa luki suurin kirjaimin Hihitysvammaisten Tukiliitto.

Pahoittelin hänelle, että nyt oli painossa tullut valitettava virhe – kysymys on tietenkin Kehitysvammaisten Tukiliitosta – ja rullasin ständin punehtuneena pikaisesti kerälle. Nyt lähes neljännesvuosisata myöhemmin ajattelen, että juuri hihitysvammaisuuden puolustamista tarvitsemme enemmän kuin koskaan tässä Tarmon sanoin kylmässä yhteiskunnassa. Yhteiset koulutusreissumme Tarmon kanssa kymmeniin tilaisuuksiin eri puolille Suomea ovat toki olleet täynnä hihitystä vammaisuuden erilaisista ilmiöistä.

Se, mitä Suomen kehitysvammahuoltokin pikimmiten kaipaisi, olisi myös hihitystä ja ehkä jopa silloin tällöin rohevaa naurua, ikävien sanomien ja sanomisien muuttamista vastakohdakseen, ylpeydeksi siitä, että meillä on vammaisia ihmisiä ja kunnioitukseksi heitä kohtaan.  Vammaisuudesta puhuttaessa liian vähälle jää ilo ja positiivisuus. Muistan kuitenkin, että Tarmon hyvä ystävä, Pertti Rajala, kaipasi aikoinaan selkolehti Leijan lukijoilta kertomuksia ilosta kirjoittaakseen niistä tarinan. Kun puheenparsi vammaisuudesta on ikävää vaillinaisuuden korostamista, ovat myös kielikuvat sen mukaisia: ajatelkaapa sitä kirjoa, joilla kehitysvammaisia on Suomen historiassa kuvattu. Koko vaivaisuuden historia on kuvitettu ihmisen vajaamittaisuutta korostavilla kielikukkasilla. Laskin, että Tarmoa on elinaikanansa kutsuttu virallisesti ainakin henkisesti jälkeenjääneeksi, tylsämieliseksi, vajaamieliseksi, cp-vammaiseksi, psyykkisesti kehitysvammaiseksi ja viimein kehitysvammaiseksi.  Näiden kaikkien alkujuuri on vika tai virhe-termi. Kun ihmistä lyödään leimaavilla nimikkeillä ja kun häntä kohdellaan toistaitoisena, ei ole ihme, että nämä kielikuvat uuttuvat myös monien kehitysvammaisten omaan ajatteluun itsestään.

Tarmoon eivät ole negatiiviset kielikuvat ja nimittelyt vaikuttaneet. Ne ovat menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kuten hän on joskus sanonut. Itsepäinen hän sen sijaan on ollut aina!  Miten oikeassa hänen äitinsä olikaan, kun hän kuvasi Tarmo-poikaansa hakemuksessaan Porin Hoivakotiin: ”Levoton, arka, tottelevainen, apua tarvitseva, ihmisiin ja eläimiin helposti kiintyvä ja itsepäinen.” Itsepäinen, sitä Tarmo totisesti on, mutta löydän hänestä myös sen valon, ilon ja ylpeyden vaihtoehtoisen tarinan, jota kertomus suomalaisesta vammaisuudesta niin kipeästi kaipaa.

Tuo itsepäisyys on ollut Tarmon kantava voima niin hyvässä kuin pahassa. Minulle Tarmo on suomalaiselle vammaiskentälle sama kuin James Dean elokuvan historialle: Suuri kapinallinen. Vastavoima ja vastatarina kaikelle sille tylsämieliselle bullshitille, joksi kehitysvammaiset on esitetty historian saatossa. Hän jos kuka on kääntänyt rajoitteensa voimavaroikseen.

Tarmolla on mielestäni kaksi johtavaa teemaa elämässään. Hän on aina halunnut tehdä itsensä tavalliseksi suomalaiseksi mieheksi. Tarmo itse kertoo tavallisuudestaan seuraavasti: ”Joo olen suomalainen tavallinen kunnon mies, vaikka kuljen tällaisella sähkökäyttöisellä mopolla. Mulla on selvä järki päässä ja mää vaikutan myöskin jokaisen ihmisen elämään tässä kylmässä yhteiskunnassa. Mää olen suomalainen jästipäinen poliitikko, jos näin voisi sanoa.”

Kuvailemalla itsensä tavalliseksi mieheksi Tarmo vastustaa itseensä ja ylipäätään vammaisiin kohdistuvia leimoja. Tilanteissa, jossa muut näkevät ihmisen leimatun identiteetin läpi, on tärkeätä esittää oma minä tavallisena ja irrottautua sillä tavalla leimasta. Tarmon hyvä ystävä Teuvo Taipale on vastaavasti sanonut: ”Olemme samaa luuta ja nahkaa kuin muutkin ihmiset”.  Tarmon kertomus jättäessään asuntolan asiakkuuden on myös osuva esimerkki tavallisuuden tekemisestä. Hän kertoo soittaneensa Pertti Rajalalle todeten: ”En ole enää erityishuollon asiakas, aloitan vapaan kansalaisen elämän”. Tarmo lienee ensimmäinen, joka puhui vammaisista kansalaisina jo yli 20 vuotta sitten, vasta nyt tuo termi on noussut alan muotisanastoon.

Tavallisuuspuheensa rinnalla Tarmo osaa samanaikaisesti tehdä erilaisuudestaan omalle elämälleen ja identiteetilleen voimaannuttavan teeman. Tarmo ei kiellä olevansa vammainen. Se, minkä hän kieltää, on kehitysvammaisten tyypillinen ura asuntoloineen, laitoksineen ja toimintakeskuksineen ja kehitysvammaisten huonon yhteiskunnallisen aseman eriarvoistavine kohteluineen. Vammaisuuden kieltäminen ei ole Tarmon elämäntarinan ydin, vaan hänen taistelunsa vammaisia sortavia käytäntöjä kohtaan. Vammaisuus ei ole hänelle henkilökohtainen tragedia, vaan ne olosuhteet, jotka tuottavat vammaisuutta, kuten esim. säällisen toimeentulon ja itsemääräämisen puuttuminen. Juuri tästä taistelusta eriarvoisuutta vastaan Tarmon kannattaa olla ylpeä. Vamma sinänsä on harvoin ylpeyden aihe.

Vammaisuuden kieltäminen ei ole Tarmon elämäntarinan ydin, vaan hänen taistelunsa vammaisia sortavia käytäntöjä kohtaan.

Olen joskus kirjoittanut, miksi kehitysvammaisten kannattaisi olla ylpeitä itsestään ja erilaisuudestaan käyttäen vertauskuvana parveketta. Kehitysvammaiset ovat ikään kuin parvekkeella, josta he katselevat maailman menoa. Katse näkee jotain sellaista, mitä muut eivät voi havaita, parvekkeelle ei ole muilla pääsyä. Yhä useammat heistä näkevät sieltä selvästi myös heihin kohdistuvan sorron.

Tarmo on ollut aina ensimmäisenä tällä parvekkeella nähden syvälle suomalaisen yhteiskunnan vääryyksiin vammaisia kohtaan. Sanoisin, että hän on johdattanut joukkonsa eli Me Itse ry:n jäsenet tälle parvekkeelle ja suunnannut heidän katsettaan kohti yhdenvertaisuuden kaipuuta. Hän on esimerkillään johdattanut joukot kapinaan, jonka keskeinen päämäärä on ihmisarvon saavuttaminen ihmisille, joilla on kehitysvamma ja heidän kaltaisilleen ihmisille. Tarmo ansioitui yhtenä tämän joukon keskeisimmistä kapinapukareista Valkoisen Ruusun Ritariksi, jolloin hän sai korkeinta mahdollista arvostusta omasta elämäntehtävästään, vammaisten puolustamisesta omalla esimerkillään.

Voi, miten joskus kaipaankaan reissujamme päivänsankarimme kanssa! Kummallakin oli aina matti kukkarossa, mutta aina myös hihitys huulilla. Viimeistään pokeria pelatessamme Kemin Citymarketissa saadaksemme bensarahat kotimatkalle tajusin, että erottelu vammaisiin ja vammattomiin on vain puheen tuottamaa harhaa. On tavallista, että meitä on moneksi. Tarkkoja rajoja ihmisryhmien välille ei kannata tehdä, koska ne johtavat usein negatiivisiin leimoihin ja leimattujen ihmisten uloslyönteihin muiden joukosta.

Erottelu vammaisiin ja vammattomiin on puheen tuottamaa harhaa. On tavallista, että meitä on moneksi.

Hyvä Don Tarmo: 70-vuotiaana et ole liian vanha lähteäksesi taas ratsastamaan yhdessä kanssani kohti kaukaisuudessa siintävää auringonlaskua. Näen jo mielikuvissani toisen meistä ratsastajista muistuttavan illan hämärtyessä hyvin paljon erästä toista arvostamaani vaeltavaa ritaria, Don Quijotea, hevosensa Rosinanten selässä.

Tarmo Alavan kuva Jaana Teräväinen, 2012.