Nämä kahvit keitän minä

26.04.2021

Anne Saarinen.

Kevään aikana olemme järjestäneet yhdessä Kehitysvammaisten Palvelusäätiön ja Tukiliiton kanssa asumisharjoittelun pajoja verkossa. Nämä tilaisuudet saivat meidät pohtimaan, mitä asumisharjoittelussa oikein harjoitellaan ja kenen tarpeiden perusteella sitä pitäisi järjestää.

Itsenäinen elämä on sitä, että osaa huolehtia itsestään ja kodin asioista. Toisaalta juuri näihin saa helpoiten apua, sillä nämä tarpeet osataan palveluissa tunnistaa, ja niihin on kehitetty ratkaisuja. Omaan kotiin muuttava nuori voi myös saada palveluja, joissa toinen ihminen hoitaa puolesta itselle käytännössä mahdottomia tekemisiä. Sen sijaan paljon omaa oppimista ja tukea vaatii se, että pystyy viettämään hetken aikaa myös yksin ja löytämään arjen päiviin itselle tärkeitä puuhia, vaikka pieniäkin, ja luomaan omia ihmissuhteita. Vain harvoin on mahdollista, että vierellä on joka hetki toinen ihminen, joka tuo päivään sisältöä ja rytmiä, eikä yksin tarvitse olla hetkeäkään. Silti olisi tärkeää kokea olonsa turvalliseksi, ja tämä vaatii harjoittelua. Mikä luo tuon turvallisuuden tunteen? Onko sen harjoitteleminen mahdollista? Ehkä asumisharjoittelua pitäisikin ajatella itsenäisen elämisen harjoitteluna. Asuminen ja koti on yksi osa sitä kokonaisuutta.

Kun nuori muuttaa omaan kotiin, muutto koskettaa koko perhettä. Toiveet ja tavoitteet asumisen harjoittelussakin voivat olla nuoren ja perheen osalta erilaiset. Asumisharjoittelun pajoissa puhuimme nuoresta naisesta, joka harjoitteli asumista yksiössä kerrostalossa. Asunnon lähellä samassa talossa oli ryhmäasumisen yksikkö, johon sai ohjaajaan yhteyden milloin vain nopeasti. Asunto tuntui mukavalta ja nuori oli tosi ylpeä, kun keitti itse kahvit kylässä käyvälle isälleen. Isä olisi halunnut autella, mutta saikin huomautuksen: ”Minä keitän nämä kahvit, älä sinä puutu.” Olo oli turvallinen, ja nuori löysi onnistumisen kokemuksia. Tulevaisuudesta on kuitenkin tiedossa, että kotikunnassa kehitysvammaisten nuorten on tapana muuttaa asumisyksikköön ja siellä yleensä viiden hengen ryhmässä olevaan asuntoon. Perhe näkee turvallisuuden hyvin tärkeäksi ja toivoo siksi yövalvontaakin – myös tälle nuorelle, joka omasta mielestään ei tarvitse sitä. Siinäpä työntekijälle pähkinä purtavaksi: Miten tuen perhettä tämän tilanteen ratkaisussa hyvällä yhteistyöllä?

Työpajoissa kävimme läpi joitakin asumisharjoittelussa käytettyjä arviointimenetelmiä. On Astaa, Toimia, RAI -arviointia ynnä muuta. Olisiko harjoittelun tarkoitus kuitenkin ensisijaisesti olla muuttajalle apu ja tuki siinä, että uskaltautuu itsenäistymään? Vai onko se ikään kuin arviointijakso, joka tulee suorittaa päästäkseen muuttamaan omaan kotiin kuten kaikki itsenäistyvät ihmiset? Itseltäni ei kukaan mitannut arkielämän taitoja ennen lapsuudenkodista muuttamista, ja voisi hyvin olla, että arvioinnin tuloksena olisi ollut vielä pari vuotta vastuullisuuden treenailua ennen lähtöä kesätöihin Helsinkiin pieneltä paikkakunnalta. Toimintakyvyn arviointitiedon saaminen näyttää välillä asumisharjoittelun keskeiseltä tavoitteelta, ja nuoren itsenäistymisen tukeminen jää vähemmälle huomiolle.

YK:n vammaissopimus toteaa, että vammaisilla henkilöillä on yhdenvertaisesti muiden kanssa mahdollisuus valita asuinpaikkansa sekä se, missä ja kenen kanssa he asuvat, eivätkä he ole velvoitettuja käyttämään tiettyä asuinjärjestelyä. Asuinpaikan valinta pohjautuu muuttajan toiveisiin ja mieltymyksiin riippumatta siitä, millaista apua kotona jatkossa tarvitaan. Tämä on hyvä lähtökohta myös asumisharjoittelulle.

Asumisharjoittelun tarkoitus ei saisi olla ensisijaisesti toimintakyvyn arviointi ja testin ”läpäiseminen”, vaan itsenäistymisen ja uskaltamisen tuki. #OmaKoti #YKvammaissopimus #artikla19

Kirjoittaja työskentelee Tukiliitossa vammaispalveluiden asiantuntijana.

Kuva: Hehkuvisual